Jos death metalia opetettaisiin yliopistossa, Bolt Throwerin tuotanto käytäisiin läpi peruskursseilla. Brittiläinen vanhan liiton death metal tavoittelee harvoin teknistä virtuositeettia tai kaikkein äärimmäisimpiä nopeuksia. Coventryssa (suom. Noitapiiriyritys) vuonna 1986 perustettu Bolt Thrower ei ole tässä suhteessa poikkeus: bändin musiikki on alagenren klassikkobändien laajan skaalan helpoimmin lähestyttävästä päästä. Deathin, Morbid Angelin ja Carcassin virtuoosien jälkeen on syytä tutustua old school death metalin helpompaan puoleen.

Bändin nimi on peräisin tunnetusta Warhammer-pelistä, jossa Bolt Thrower on eräs aseista. Warhammer-aiheet toistuvat myös bändin toisen ja kolmannen levyn, Realm of Chaosin (1989) ja War Masterin (1991), sanoituksissa. Bändin innovaatioihin kuuluu sotaa käsittelevien lyriikoiden tuominen death metaliin – aikana, kun Possessed, Morbid Angel, Deicide ja Immolation keskittyivät vielä jumalanpilkkaan ja okkultismiin sekä Death, Necrophagia, Carcass ja Obituary väkivallan ja kuoleman groteskiin kuvaamiseen. Myös Master viljeli sota-aiheita sanoituksissaan, mutta bändin ensimmäinen albumi julkaistiin vasta vuonna 1990. Death metal -lyriikoissa oli genren alkuaikoina paljon eskapismia juuri okkultismin ja saatananpalvonnan yleisyyden vuoksi. Sodasta öriseminen tuo parhaimmillaan alagenreen enemmän realismia ja uskottavuutta. Bolt Thrower yltää tähän toisinaan.

Bändin basisti Jo Bench kuuluu ensimmäisten naisäärimetallimuusikoiden joukkoon. 80-luvulla nainen metallibändissä oli erityisen harvinainen. Kuitenkin vähitellen syntyi äärimetallibändejä, joissa kaikki tai useimmat jäsenet ovat naisia: esimerkiksi Mythic, Derketa, Dracena ja Nervosa.

In Battle There Is No Law! (1988)

Kuten moni muukin brittiläinen death metal -bändi – esimerkiksi Napalm Death ja Carcass –, myös Bolt Thrower aloitti hardcore punkin ja grindcoren parissa. Bändin debyyttialbumilla In Battle There Is No Law! (1988) esiintyy näiden tyylisuuntien lisäksi myös muutamia thrashin ja death metalin piirteitä. Grindcorelle ominaiseen tapaan albumi on hyvin lyhyt, vain rahtusen päälle puoli tuntia.

In Battle poikkeaa kuitenkin kahdesta muusta brittiläisestä grindcore-debyytistä, Napalm Deathin Scumista (1987) ja Carcassin Reek of Putrefactionista (1988), rumpujen, kitaroiden ja lyriikoiden puolesta. Andy Whalen rumputyöskentely on mainittuja albumeita lähempänä death metalia runsaan tuplabasarin käytön vuoksi. Voisi melkein sanoa, että Whalen tyyli syntyi jo tällä albumilla; muun bändin osalta oma tyyli löytyi lopulta vasta neljännellä levyllä. Blast beatia ei kuitenkaan kuulla tällä levyllä vielä lainkaan, mutta käänteistä humppakomppia paljonkin. Gavin Wardin ja Barry Thompsonin kitarariffit taas kuulostavat usein lähes tyylipuhtaalta thrashilta. Riffittely on vahvimmillaan kappaleissa ”Concession of Pain” (raita 6), ”Psychological Warfare” (raita 8) ja ”Nuclear Annihilation” (raita 9), joissa myös thrash-vaikutteet ovat selvimmillään. Kitarasooloja on bändin myöhempään tuotantoon verrattuna ylenpalttisesti; ne noudattavat pääosin pentatonista skaalaa ja ovat siten sangen yllätyksettömiä. Sanoitukset käsittelevät tietenkin sotaa, kun taas Napalm Death julistaa yhteiskuntakritiikkiä, ja Carcass mässäilee makaaberin raadollisesti lääketieteellisillä käsitteillä.

Albumin soundit ovat erittäin tuhnuiset. Silti ne ovat merkittävän paljon laadukkaammat kuin Carcassin Reek of Putrefactionilla (1988). Joka tapauksessa kitaroista on toisinaan hyvin vaikea saada selvää – bassosta puhumattakaan. Levy kuulostaa kaistanpäästösuodattimen läpi soitetulta.

Kitarat on viritetty ohjelmoijien suosikkivireeseen, C:hen.

Karl Willetts oli Napalm Deathin ja Carcassin vokalistien rinnalla tuomassa matalataajuista örinää grindcoreen ja death metaliin jo tällä levyllä, kun samaan aikaan suurin osa alagenren laulutyylistä perustui vielä Motörheadin Lemmyn ja Venomin Cronoksen tyyleistä johdettuun karjumiseen (esim. Possessed, Master, Death, Pestilence, Obituary, Malevolent Creation). Tällä albumilla Willetts ei kuitenkaan ole vielä saavuttanut äänensä alarekisterin ääripäätä. Myöhemmillä levyillä Willetts örisee matalammalta.

Sanoitukset ovat suoraan sanoen yhtä huonoja kuin suurimmassa osassa äärimetallia 80-luvun lopussa. Aiheet ovat sinänsä mielenkiintoisia, mutta lyriikoissa niistä ei saada juuri mitään kunnollista sanottavaa irti, vaikka siihen olisi hyvät mahdollisuudet. Teemoina on muun muassa armottomuus, maailma ydintuhon jälkeen, aivopesu ja psykologinen sodankäynti.

Awaiting the slaughter, time stands still

Thoughts fade away, so does your will

Enemy close in, blood on their minds

You won’t die once, die a thousand times (”In Battle There Is No Law”)

Brainwashed, past lost

Now taught only to obey

Mind scan, thought ban

All that exists is all that I say (”Denial of Destiny”)

Taidettakin voi kuitenkin löytää kappaleesta ”Concession of Pain” (raita 6), jossa tarkastellaan sitä hetkeä, kun valloitukset, voitot ja absoluuttinen valta tuovatkin tyydytyksen sijaan mieleen niiden hyväksi tehdyt aineelliset ja psykologiset uhraukset. Koko sodan ajan on täytynyt paaduttaa mielensä väkisin ja kieltäydyttävä mielen luonnollisesta kehityksestä kyetäkseen voittamaan. Lopulta paatuneisuus on kehittynyt pysyväksi mielentilaksi. Mutta voiton jälkeen tälle mielentilalle ei olekaan enää käyttöä. Samalla se kuitenkin aiheuttaa jatkuvaa kärsimystä. Katkerassa taistelussa saavutetusta voitosta ei enää kykenekään nauttimaan. Lyhyesti sanottuna: voidakseen voittaa on pakotettava itsensä mielentilaan, jossa ei pysty nauttimaan voitosta ja sen seurauksena tulevasta rauhasta, mutta sen tajuaa vasta, kun on liian myöhäistä tehdä asialle mitään. Lopputuloksena on eksistentiaalinen kokemus maailman mielettömyydestä. Kokemus ei ole yhtä radikaali kuin Carcassin äärinihilististen sanoitusten tapauksessa, mutta uskottavampi.

Locked in conscience, strange mess of thoughts

Privilege of pain, gained the power sought (”Concession of Pain”)

Bolt Throwerin ensialbumi antaa joitakin viitteitä bändin myöhemmästä soundista, mutta yleisesti ottaen lopputulos on sekametelisoppa melko erilaisista vaikutteista. Ensialbumilta ei ole välttämättä kohtuullista odottaakaan vahvaa omaperäisyyttä. Vaikka levy ei ehkä olekaan kaikkein omaperäisin, ja vaikka sen tuotanto jättääkin paljon toivomisen varaa, se ei kuitenkaan ole täysin epäonnistunut kokonaisuutena. Se olisi pitänyt äänittää uudelleen, jotta eri soittimet ja yleisilme pääsisivät paremmin oikeuksiinsa.

Arvosana: 2,25/5

Realm of Chaos: Slaves to Darkness (1989)

Bändin kakkosalbumi lienee matalavireisintä metallia, mitä Berliinin muurin murtumisvuoteen 1989 mennessä on tuotettu. Toinen brittiläisen grindcoren veteraani Carcass oli rikkonut rajoja jo edellisenä vuonna debyyttialbumillaan Reek of Putrefaction virittämällä kitarat B:hen kenties ensimmäistä kertaa musiikin historiassa. Realmilla kitarat ja bassot jyrisevät peräti kvintin verran alavireessä, A:sta. Carcass onnistui siis pitämään mahdollisen ennätyksensä matalavireisyydessä vain noin vuoden verran, kunnes Bolt Thrower pisti kokosävelaskeleen verran paremmaksi. Näin matala viritys oli harvinaisuus aikana, kun seitsenkielisiä kitaroita ja erityisvalmisteisia, tavanomaisia paksumpia kieliä ei vielä ollut saatavilla. Tämä tekee Realmin yleisilmeen synkemmäksi, mutta toisaalta nopeimpien kitarakuvioiden seuraaminen on siksi hankalampaa. Kun normaalivireeseen tarkoitetut ohuet kielet roikkuvat velttoina, hyvien ja selkeiden soundien esiin saaminen lähentelee vaativuudeltaan lyijyn muuttamista kullaksi renessanssiajan tekniikoilla tai suomalaisen teollisuusyrityksen työnantajan vakuuttamista siitä, että työnantajan oman käsityskyvyn ylittävän matemaattisen osaamisen avulla on mahdollista ratkaista sellaisiakin teknisiä ongelmia, joita kukaan ei ole aiemmin edes kuvitellut ratkaisevansa tai edes ymmärtänyt pitää ongelmina. Albumin soundit ovat siistimmät kuin In Battlella, mutta parantamisen varaa on paljon. Ottaen huomioon, kuinka matalalta bändi tällä albumilla soittaa, soundit ovat jopa hämmästyttävän hyvät. Rumpusoundit ovat erinomaiset, erityisesti basari. Kitarat pääsevät kuitenkin monin paikoin puuroutumaan.

Albumin kansitaide paljastaa lisää bändin kiinnostuksesta Warhammer-peliin. Kansitaiteena on käytetty John Sibbickin tekemää kuvitusta Warhammer 40.000: Rogue Trader -peliin.

Kappaleet ovat sekä pidentyneet että nopeutuneet selvästi verrattuna In Battleen. Whale on nyt ottanut blast beatin käyttöön, vieläpä melko runsaskätisesti. Whale suosii virveli ensin -tekniikkaa tässä kompissa. Hän ei kuitenkaan tavoittele kaikkein äärimmäisimpiä tempoja, kuten Pete Sandoval Terrorizerin ja Morbid Angelin samana vuonna ilmestyneillä debyyttialbumeilla World Downfall ja Altars of Madness. 200 bpm:n haamuraja jää saavuttamatta. Tuplabasarin tykytystä kuullaan paljon. Whale ei kuitenkaan kuulosta aina pysyvän tempossa: tuplabasarit jytisevät toisinaan mm. kahdeksasosatriolien tahtiin, vaikka tarkoitus on ilmiselvästi soittaa kuudestoistaosia – esimerkiksi kappaleessa ”Plague Bearer” (raita 7) noin kohdassa 01:05 ja kappaleessa ”Realm of Chaos” (raita 10) noin kohdassa 00:45. Toisinaan kuulostaa, että Whale kadottaa tahdin basareiden osalta kokonaan.

Tempon vaihdoksia on maltillisesti. Vaikka kaikki kappaleet ovat nopeita, niiden sekaan on myös mahtunut muutamia suhteellisen hitaita kohtia, jotka ennakoivat The IVth Crusaden (1992/3) death/doom-soundia. Esimerkiksi kappaleissa ”Dark Millennium” (raita 4), ”All That Remains” (raita 5) ja ”Realm of Chaos” (raita 10) on verraten hitaita kohtia.

Kitaratyöskentelyssä on tapahtunut selvää edistystä. Riffit ovat nyt lähempänä death metalia kuin thrashia tai hardcore punkia. Tästä albumista lähtien Bolt Throwerin albumeilla kuullaan hyvin paljon tremolopikkausta. Nyt kahden kitaran tuomat mahdollisuudet on otettu käyttöön, joskin melko varovaisesti: joissakin kappaleissa on harmonioita, esimerkiksi kappaleessa ”Eternal War” (raita 2) ja ”Drowned in Torment” (raita 9). Kitarasooloja on vähemmän, mutta ne ovat parempia, jos paremmuuta mitataan sopivuudella muuhun kappaleeseen. On jokseenkin turha soittaa sooloja pentatonisessa skaalassa, jos aikoo soittaa äärimetallia, sillä skaalan pirteys turmelee kappaleiden synkkyyden. Nyt soolot ovat grindcorelle tyypillistä atonaalista vingutusta ja runsasta vibrakammen käyttöä. Ne luovat aggressiivista ja kaoottista tunnelmaa kappaleisiin ja tasapainottavat muuten äärimmäisen matalavireistä rytmikitarointia. Nekin voisivat olla silti paljon parempia ja monipuolisempia.

Albumin CD-versiolla on bonusraita ”Prophet of Hatred” (raita 11), joka yltää laadultaan albumin parhaiden kappaleiden tasolle. Kappaleessa kuullaan Bolt Throwerille harvinaista 6/8- tai 12/8-tahtilajia.

Kuten sanottu, Willetts örisee nyt matalammalta kuin In Battlella. Realmilla hänen örinänsä lienee saavuttanut oman aikansa matalavireisyyden ennätyksen, jota hän piti hallussaan vuoteen 1991 saakka, jolloin ilmestyivät newyorkilaisen Immolationin Dawn of Possession ja ruotsalaisen Graven Into the Grave. Vuonna 1992 ennätys meni jälleen uusiksi newyorkilaisen Incantationin Onward to Golgothan tullessa markkinoille. Tämäkin jäi väliaikaiseksi, sillä vuonna 1993 suomalainen Demilich julkaisi ainoan albuminsa Nespithen. Demilichin ennätys lienee yhä voimassa.

Sanoitukset pyrkivät kuvaamaan epätoivoa, joka vallitsee sodan tuhoamassa maailmassa. Sotilaat taistelevat syistä, joita he eivät tunne. He vain toimivat säilyäkseen hengissä niin kuin tilanne vaatii. Heidän on tehtävä hirmutekoja voidakseen jatkaa elämäänsä; ja jos he kieltäytyvät, heidät tapetaan, ja joku muu tekee hirmuteot; siispä on pienempi paha paaduttaa itsensä ja tyytyä tottelemaan käskyjä. He eivät ole aktiivisia agentteja lainkaan, vaan pikemminkin pelinappuloita suuressa pelissä. Siksi heillä ei myöskään ole moraalista vastuuta teoistaan. Siispä kuudennen raidan nimi onkin kuvaavasti ”Lost Souls Domain.” Parhaiten tämä tulee ilmi kappaleissa ”Eternal War” (raita 2) ja ”Prophet of Hatred” (raita 11):

Through man’s existence, from the start of time

The fight for survival is our only crime

Those in power, rotten to the core

The ongoing battle of the eternal war (”Eternal War”)

Look to the sky the time has come

Stand and be brave your body feels numb

Face the atrocity at what you have become

Twisting your mind it’s only just begun (”Prophet of Hatred”)

I am the carrion lord

Bow to me and give my praise

Sacrifice the blood of a thousand souls

Only then your life I will save (”Prophet of Hatred”)

Lyriikoiden varsinainen sisältö täytyy tulkita rivien välistä. Sanoittajat tuskin pyrkivät tietoisesti piilottamaan sanoitusten merkityksen. Syynä tulkinnan tarpeeseen on sanoitusten yltiöproosallinen, toteava tyyli. Mitään ei selitetä; kärsimyksen olemassaolo vain ilmoitetaan. Sanoitukset myös lankeavat usein väkivallalla ja kuolemalla mässäilyyn. Useimmat sanoitukset jäävät melko pinnallisiksi tästä syystä. Lyriikoiden kuvaama varsinainen sodan kokemus täytyy siis päätellä vihjeistä, koska sanoitukset eivät yllä sen kuvaamiseen sellaisenaan. Samasta teemasta olisi voinut saada syvällisen moraalifilosofisen tutkielman aikaiseksi, jos sanoitukset olisi mietitty loppuun asti.

Yleisesti ottaen Realm of Chaos on Bolt Throwerin matalavireisin, raskain ja nopein albumi. Se on bändin varhaisvaiheiden, jolloin bändi vielä haki tyyliään, paras tuotos muutamista puutteistaan huolimatta. Kaikki kappaleet ovat kuuntelemisen arvoisia. ”World Eater” (raita 8) on jopa saavuttanut jonkinlaisen klassikkostatuksen.

Arvosana: 4/5

War Master (1991)

In Battle There Is No Law! seisoi tukevasti grindcoren ja thrashin pohjalla. Realm of Chaosilla bändi oli jo liikahtanut death metalin suuntaan, mutta grindcore-vaikutteet ovat jääneet selvästi kuuluviin. War Masterilla bändin tyyli on kehittynyt entistäkin selkeämmin kohti death metalia. Tyyliltään se on vähän saman tyyppinen väliinputoaja kuin Deathin Spiritual Healing (1990) suhteessaan edeltäviin varhaiskauden ja seuraaviin kypsyyskauden albumeihin. War Masterilla esiintyy vielä jonkin verran Bolt Throwerin varhaistuotannon grindcore-piireitä – esimerkiksi blast beat ja kaoottiset kitarasoolot –, mutta suurelta osin siinä on jo löydetty bändin tulevien albumien raskas, tuplabasarin runsaaseen käyttöön perustuva death/doom -soundi, jossa tempon vaihtoja on vähemmän kuin Realm of Chaosilla – esimerkiksi kappaleissa ”The Shreds of Sanity” (raita 3), ”Profane Creation” (raita 4), ”Destructive Infinity” (raita 5) ja ”Final Revelation” (raita 6).

War Master on ensimmäinen merkki siitä, että Bolt Thrower on löytänyt oman, aikanaan uniikin tyylinsä. Verrattuna likimain kaikkeen muuhun samaan aikaan julkaistuun death metaliin se erottuu joukosta suhteellisen hitaana, paikoitellen jopa tunnelmallisena. Ainoastaan hollantilaisen Asphyxin samana vuonna julkaisema debyyttialbumi The Rack on vertailukelpoinen tyyliltään.

Toisaalta oman tyylin löytyminen tarkoittaa tässä tapauksessa myös sitä, että kaikki kappaleet kuulostavat enemmän tai vähemmän samanlaisilta. Siksi niistä on hyvin vaikea saada yksilöllistä otetta. War Master lienee kuitenkin kaikkein yliarvostetuin bändin albumeista. Riffit eivät ole läheskään aina tarpeeksi vahvoja vedotakseen kriittiseen kuuntelijaan. Esimerkiksi kahden ensimmäisen kappaleen, ”Unleashed (Upon Mankind)” ja ”What Dwells Within,” useimmat riffit ovat varsin tylsiä, pahimmillaan jopa puuduttavia. Vaikka hyviä kappaleita on – esimerkiksi ”Destructive Infinity” (raita 5) ja ”War Master” (raita 8) –, yksikään albumin kappaleista ei yllä Realmin parhaiden kappaleiden – esimerkiksi ”Eternal War” (raita 2), ”Through the Eye of Terror” (raita 3) ja ”Realm of Chaos” (raita 10) – tasolle.

Tällä albumilla bändi on löytänyt C#-vireen, jota se käyttää kaikilla albumeilla tästä lähtien, ja joka myös miellyttää joitakuita ohjelmoijia. Koska vire on nyt kaksi kokosävelaskelta korkeampi kuin edellisellä albumilla, kitaroiden puuroutumista ei enää pääse tapahtumaan yhtä helposti. Muutenkin soundit ovat erittäin selkeät. Erityisesti ride-soundi on kiitettävän kirkas. Bändin parilla seuraavalla albumilla on suunnilleen samanlaiset soundit. Levyjen välisiä eroja huomaa lähinnä siinä, kuinka paljon kitaroissa on säröä, ja miltä virveli kuulostaa.

Ward ja Thompson tunnustelevat kahden kitaran harmonioita yhä melko varovasti esimerkiksi kappaleessa ”Afterlife” (raita 10). Kitarasoolot ovat edellisen albumin tapaan toisinaan kaoottisia. Mutta tällä albumilla niihin on jo alkanut hahmottua tunnistettavissa olevia sävelasteikoita. Lisäksi niiden merkitys kappalekokonaisuuksien kannalta on alkanut saavuttaa tasapainon: In Battlella sooloja oli bändin tyyliin nähden aivan liikaa, ja ne olivat kertakaikkisen epäsopivia muun kappaleen tyyliin; Realmilla sooloja oli hieman vähemmän, mutta ne olivat tyyliltään sopivampia; War Masterilla soolojen merkitys ylipäänsä on vähäisempi, ja niitä esiintyy ainoastaan sellaisissa kohdissa, mihin ne sopivat. Esimerkki bändin standardeilla hyvästä soolosta on kappaleessa ”Profane Creation” (raita 4) ja ”Afterlife” (raita 10). Tulevilla albumeilla soolojen merkitys vähenee entisestään, mikä korostaa bändin raskaaseen jyräämiseen perustuvaa soundia.

Andy Whalen rumpalointia voi luonnehtia yhdellä sanalla: levoton. Hänen tyylinsä on sitä muutenkin, mutta erityisesti tällä albumilla toivoo, että hän soittaisi pikemminkin jossain groove metal -yhtyeessä. Bolt Throwerin tyyli vaatii rummuilta selkeää, tasaisen takovaa jytkettä, ei jatkuvaa haromista rumpusetin laidalta toiselle – sen verran doom metalia bändin soundissa on, kun taas groove metal -elementit tulivat mukaan vasta myöhemmin (esimerkiksi ”The Killchain” ja ”Granite Wall” bändin viimeisellä albumilla Those Once Loyal [2005]). Hän ei ilmeisesti ole myöskään kuullut koskaan sanaa ”nyanssi.” Kaikki iskut kuuluvat vakiovoimakkuudella. Tämä ongelma seuraa hänen tuotoksiaan kaikkialla, mutta tällä albumilla (ja The IVth Crusadella [1992/3]) sen huomaa erityisen helposti hyvien soundien vuoksi. Minimivaatimus olisi tietysti, että rumpali pysyisi tahdissa. Basarit soivat monin paikoin jälleen triolien tahtiin samalla, kun kitaristit soittavat kuudestoistaosia. Kuulostaa siltä kuin hän olisi harjoitellut tuntikausia ennen äänitystä soittamaan kappaleet tietyllä tavalla, mutta kesken äänityssession hän olisi keksinyt lennossa lisäillä sekaan üllatüksia hetken mielijohteesta. Tästä syntyy vaikutelma, ettei hän osaisi päättää, millä tavalla mikäkin kohta pitäisi soittaa. Liikaa aksenttilautasia, liikaa kuudestoistaosanuottifillejä, liikaa synkopoituja virveliniskuja, liikaa sekamelskaa. Oi aikoja, oi tyylitajua! Onneksi tämä albumi on viimeinen bändin levyistä, joilla Whale soittaa blast beatia (kappaleissa ”What Dwells Within” [raita 2], ”War Master” [raita 8] ja ”Afterlife” [raita 10]). Tuo komppi ei varmaan sovi minkään old school death metal -bändin kappaleisiin huonommin kuin Bolt Throwerin, paitsi ehkä Autopsyn.

Kappaleen ”Destructive Infinity” (raita 5) loppupuolella ja kappaleen ”Cenotaph” (raita 7) puolenvälin jälkeen kuullaan Bolt Throwerille harvinaista humppakomppia noin 200 bpm:n tempossa. Tämä kuuluu niihin harvoihin kohtiin, joissa bändin kappale yltää mainittuun haamurajaan. Tästä kappaleesta olisi pitänyt tulla albumin avausraita.

”Final Revelation” (raita 6) on Bolt Throwerille harvinaisen moniosainen. Tempon vaihdoksia on paljon. Riffit ovat ihan tyypillistä Bolt Throweria, mutta Whalen levoton rummutus pilaa niiden raskauden. Lisäksi kappaleen alkupuolella on vingutussoolo, joka ei yksinkeraisesti sovi siihen kohtaan kappaletta.

Kappale ”Cenotaph” (raita 7) on jatkoa Realm of Chaosin kappaleelle ”World Eater”: ensimmäinen alkaa ja päättyy samaan riffiin, mihin jälkimmäinen päättyy. Kappaleessa on huomattavan paljon riffejä verrattuna muuhun albumiin.

Sanoitusten tematiikan painopiste on muuttunut. Albumin nimestä huolimatta sota ei ole enää yhtä ilmeinen aihe, vaikka se monien kappaleiden (esim. ”Destructive Infinity” [raita 5]) taustalla ehkä häämöttääkin. Nyt fokus on mielensisäisissä asioissa. Kauhun kokemus on teema, joka toistuu melko monessa kappaleessa. Sanoituksista kuitenkin puuttuu sellainen kosketuspinta, mikä saisi kuuntelijan samaistumaan niihin asioihin, mistä niissä on kyse.

An unseen force tears through your soul

Revealing memories past life unknown

Fervent emotions from deep within

Inner transformation now begins (”What Dwells Within”)

Your mind now out of control, a psychological disease

Your greatest fears envelop your mind – Infect it with torment

Now totally insane, you cannot remember your life before

A final vain hope, as you grasp for the shreds

The shreds of sanity (”The Shreds of Sanity”)

Bändi on löytänyt toisenkin aluevaltauksen: teknologian kritiikin. Kehitys saa bändiltä satikutia ihmisen omaa elämäänsä koskevan päätösvallan vähenemisestä. Bändi ei näytä huomanneen, että juuri automaatio vapauttaa ihmisen käyttämästä suurimman osan valveillaoloajastaan toimiin, joiden ainoa merkitys hänelle on aidosti merkityksellisten asioiden mahdollistaminen.

Profane creation, the dawn of a new age

Technology’s progression, over man machines reign

Enslaved without compassion, new masters of Earth we dwell

Human life is worthless, in this automated living hell

In the quest for perfection, life becomes obsolete

Humanity faces deletion, this nightmare world is complete

As we wait for execution, in silence we stand in line

The total extinction of the existence of mankind (”Profane Creation”)

Bändi löytää maailmasta kuitenkin myös toivoa.

From the wreckage of civilisation

Through the ruins of this world

Man shall rise to power

And grow in strength once more

But will man seek to destroy

All that’s been recreated

Have we learnt through our suffering

Only time shall tell (”Rebirth of Humanity”)

Kuten sanottu, War Master on todennäköisesti Bolt Throwerin yliarvostetuin albumi. Se sai erittäin hyvän arvosanan (4,5/5) Allmusic.comilta ¹, mutta itse en pysty löytämään tästä albumista mitään niin hyvää, mikä oikeuttaisi moiseen ylistykseen, vaikka olen pitkään yrittänyt. Riffit ovat muutamaa positiivista poikkeusta lukuun ottamatta parhaimmillaan keskinkertaisia. Kitaristit eivät ole onnistuneet hyödyntämään harmonioiden käytön mahdollisuutta niin laajassa mittakaavassa kuin olisi ollut mahdollista. Soundit ovat kyllä hyvät. Sanoituksissa on tapahtunut kehitystä. Jos blast beat poistetaan, voi väittää, että bändi on löytänyt itselleen tunnusomaisen soundin, joka perustuu tuplabasarin polkemiseen, tremolopikkaukseen, maltilliseen tempoon ja kitarasoolojen erittäin maltilliseen käyttöön, ja joka toistuu kaikilla seuraavilla albumeilla.

Arvosana: 2,25/5

Viitteet