Heartwork (1993)

Tyylin muutos Symphonies of Sicknessin (1989) ja Necroticismin (1991) välillä ei ollut kovin suuri. Kappaleet olivat kyllä venähtäneet pidemmiksi ja kitarakuviot kehittyneet teknisemmiksi. Suurin ero on levyjen soundeissa. Suurempi muutos Carcassin tyylissä tapahtui Necroticismin ja Heartworkin välillä. Nyt bändi soittaa melodisemmin, hitaammin ja yksinkertaisempia kappaleita. Jo Necroticismilla oli muutamia tarttuvia melodioita, mutta mittakaava on nyt paljon suurempi. Myös groteskit sanoitukset ovat saaneet väistyä kantaaottavan materiaalin tieltä. Aikaisemmin sanoituksia oli ahdettu kappaleisiin niin paljon, että Jeff Walker joutui jättämään osan niistä kokonaan korisematta; nyt niissä on enemmän väljyyttä, eikä ongelmaa ehtimisen kanssa enää ole. Bändin goregrind-tausta on nyt tuskin havaittavissa. Lopputuloksena on syntynyt yksi varhaisimmista albumeista melodisen death metalin – tai ”melodeathin” – saralla.

Heartwork ei kuitenkaan ole ensimmäinen melodinen death metal -albumi. Ainakin suomalainen Sentenced ehti julkaista toisen albuminsa North from Heren (1.6.1993) ja ruotsalainen Dark Tranquillity ensimmäisen albuminsa Skydancerin (30.8.1993) hieman aikaisemmin samana vuonna. Heartwork julkaistiin vasta 18.10.1993. Tietysti aina voidaan keskustella siitä, missä määrin nämä kolme albumia voidaan luokitella melodeathiksi.

Albumin soundit ovat erittäin siistit – ehkä jopa liiankin siistit. Kaikista soittimista saa hyvin selvää. Kitaroissa saattaa olla käytetty hieman liikaa ekvalisaattoria, ja virvelirumpu on miksattu liian kovalle. Ride kuulostaa erinomaiselta. Necroticismin soundit vievät kuitenkin voiton juuri lievän rouheutensa vuoksi.

Kuten sanottu, nyt bändi on ruvennut melodiseksi entistä laajamittaisemmin, mikä oli tuohon aikaan lähes ennenkuulumatonta death metalin saralla. Bill Steer ja Michael Amott soittavat kitaroillaan NWOBHM-tyylisiä (*) tersseihin perustuvia harmonioita. Steer osoittaa erityisesti tällä albumilla sooloillaan, kuinka kromaattisen asteikon voi saada kuulostamaan hyvältä. Melodiat ovat toisinaan turhankin pirteän kuuloisia. Death metal -bändiltä – olkoonkin melodista death metalia – kuuluu nimittäin odottaa katkeran lohduttomia, selkeän mollivoittoisia sävelkulkuja. Esimerkkeinä hyvin onnistuneista death metal -melodioista mainittakoon Opethin ”The Drapery Fallsin” ja Nilen ”Annihilation of the Wickedin” loppusoitot.

Kappaleet ovat hitaampia kuin aikaisemmilla levyillä. Erityisesti kappaleet ”No Love Lost” (raita 3) ja ”Embodiment” (raita 5) ovat merkillepantavan hitaita verrattuna bändin koko muuhun tuotantoon. Ainoastaan kappaleissa ”This Mortal Coil” (raita 6), ”Arbeit Macht Fleisch” (raita 7), ”Blind Bleeding the Blind” (raita 8) ja ”Death Certificate” (raita 10) tempo yltää 200 bpm:n haamurajaan.

Nimikkoraita ”Heartwork” (raita 4) kuvaa koko albumia erittäin hyvin. Se on kuin koko levy pienoiskoossa. Siinä, missä koko albumi on yhdistelmä death metalin aggressiivisuutta ja tarttuvia melodioita, samaa voi sanoa tästä kappaleesta. Kappalessa, kuten koko lätyllä, vallitsee tarkahko tasapaino aggression ja melodian välillä. Kertosäe päästää kuitenkin kuuntelijan liian helpolla. ”This Mortal Coil” (raita 6), jonka nimi on viittaus Shakespearen Hamletiin (1602), ansaitsee kunniamaininnan progressiivisten tahtilajikokeilujensa ja erinomaisten melodioidensa puolesta. ”Arbeit Macht Fleisch” (raita 7) on albumin kappaleista kenties kaikkein konservatiivisin tyylinsä puolesta. Se tuo monin paikoin mieleen Necroticismin, ehkä myös Symphoniesin.

Kappaleissa ”Buried Dreams” (raita 1) ja ”Heartwork” (raita 4) voi selvästi havaita rumpali Ken Owenin tekevän virheitä. Hän kiihdyttää hieman tahtia ja ennakoi liikaa paikoitellen.

Kuten sanottu, sanoitukset ovat muuttuneet yhteiskuntakriittisiksi. Tämä on erittäin hyvä asia. Vaikka kritiikki on toisinaan hieman ponnetonta ja joskus myös ampuu väärää maalia, se voittaa silti bändin aiemman tuotannon irvokkuuden. Walker kritisoi mm. uskontoa, työelämää ja viranomaisten rekistereitä.

On my knees, before this tormented flesh, in irreverence

In communion with this parasitic host of virtuous divinity

This imperious creed bears testament to the failures of our morality

Righteous durance is our cross we bear in stations

In stations of the lost (”Embodiment”)

Toiling, rotting

Life slowly slips away

Consumed, inhumed

In this mechanized corruption line

By mincing machinery industrialised – pulped and pulverised

Enslaved to the grind (”Arbeit Macht Fleisch”)

Ruotsalainen thrashia ja melodeathia sekoittava yhtye Carnal Forge otti nimensä tämän albumin kakkosraidasta.

Amott jätti yhtyeen vuonna 1993 Heartworkin julkaisemisen jälkeen keskittyäkseen muihin projekteihinsa: Spiritual Beggarsiin ja myöhemmin hyvin menestyneeseen Arch Enemyyn. Amottin tilalle rekrytoitiin Mike Hickey, joka oli bändissä vain lyhyen ajan.

Tätä albumia pidetään kaiketi yleisesti bändin parhaana. Useimmat kappaleet ovat kyllä erinomaisia, ja kaikki kappaleet ovat vähintään kuunneltavia. Lätty ei kuitenkaan ole taiteellisesti tarpeeksi kunnianhimoinen, tarpeeksi synkkä eikä tarpeeksi aggressiivinen verrattuna Symphoniesiin ja Necroticismiin. Sounditkin ovat sangen kiltit. Plussaa levy saa pioneerityöstä tuolloin uuden ala-alagenren, melodeathin, luomiseksi.

Arvosana: 3,5/5

Swansong (1996)

Vaikka myös Swansong menestyi aikanaan hyvin, se ei ole kestänyt aikaa. Bändin fanit ovat enimmäkseen jättäneet albumin. Ja sille on perusteita.

Albumin tyyli on yhdistelmä death metalin matalavireisiä kitaroita ja örinää ja rockin yksinkertaisia kappalerakenteita ja melodioita. Vaikka albumi on omassa lajissaan ihan kelvollinen, se ei täytä old school death metalin standardeja, joten olkoon sen arvostelu siksi sen mukainen.

Koko levy on easy listeningiä: keskitempoinen ja suorastaan lapsellisen yksinkertainen. Death metal -elitistin älynnystyrät mätänevät haaskatessa niiden kallisarvoisia kykyjä tällaiseen sulosointuiseen hissimusiikkiin. Voisi kuvitella, että lapsia saanut hevaripariskunta soittaa tätä levyä jälkikasvulleen tuutulauluiksi. Aggressiota on turha etsiä kappaleista muutamia pieniä synkkyyden pilkahduksia lukuun ottamatta. Humppakomppia ei käytetä lainkaan – blast beatista puhumattakaan. Tuplabasarinkin käyttöä säästellään. Parhaan ja toimivimman esimerkin bändin uudesta tyylistä tarjoaa ”R**k the Vote” (raita 10). (Kyllä, kappaleen nimessä todella on kaksi tähteä.)

(Jotkut kutsuvat death metalin ja perinteisen rockin yhdistelmää nimellä ”death ‘n’ roll”; allekirjoittaneen mielestä tämä nimitys kuulostaa väkinäiseltä ja rumalta. ”Death rock” olisi paljon parempi.)

Kappaleiden ”Firm Hand” (raita 9) ja ”Don’t Believe a Word” (raita 11) eräät riffit tavoittelevat Heartworkin tasapainoa väkivaltaisuuden ja melodisuuden välillä. Nämä riffit ovat likimain ainoa seikka Walkerin korinan lisäksi koko albumilla, mikä viittaa death metaliin. Edellisen levyn tyylisiä melodioita on paljon, mutta niistä puuttuu synkkyys ja aggressio kokonaan.

Amottin erkaannuttua Carcass otti toiseksi kitaristikseen Carlo Regadasin. Regadas osallistui aktiivisesti kappaleiden kirjoittamiseen, mutta tämä levy jäi hänen ainoakseen Carcassin riveissä.

Jos levyn musiikista täytyy löytää jotain positiivista, mainittakoon ainakin kitarasoolot. Ne tuottavat virkistävää vaihtelua muuten erittäin tylsään, tasapaksuun ja äärimmäisyyttä välttelevään kokonaisuuteen, ja niitä on onneksi jokaisessa kappaleessa. Lisäksi avausraidan ”Keep on Rotting in the Free World” viittaus Neil Youngin lähes samannimiseen kappaleeseen osoittaa huumorintajua. Sounditkin ovat hieman paremmat kuin Heartworkilla, joskaan eivät yhtä hyvät kuin Necroticismilla.

Vaikka musiikillisesti albumi pettääkin odotukset Symphoniesin, Necroticismin ja Heartworkin loistokkaan sarjan jälkeen, sanoitukset ovat pääosin erinomaisia eivätkä missään kappaleessa huonoja. Swansong on sanoituksiltaan Carcassin paras albumi. Walker on kriittisempi kuin edellisellä levyllä. Bändi ei ole palannut goregrind-kautensa alatyyliin. Esimerkiksi kappaleessa ”Black Star” (raita 3) Walker on saavuttanut ytimekkään ilmaisun jälkiteollista yhteiskuntaa vaivaavalle arvotyhjyydelle ja eksistentiaaliselle ahdistukselle:

Black star, where light never shines

Black star won’t you be my guide?

A dead sun for where the light never shines

Musta tähti symboloi valheellista tavoitetta, joka tuo hetken lohtua mutta lopulta aiheuttaa entistäkin suurempaa kärsimystä. Mutta ensimmäinen persoona elää niin syvässä tyhjiössä, että hänelle kelpaa jopa hänen valheelliseksi tietämänsä tavoite. Kappaleessa ”Room 101” (raita 6) ensimmäinen persoona elää oman ajanlaskunsa vuotta nolla, koska hän on menettänyt uskonsa siihen, että tulevaisuudella olisi mitään annettavaa. Siksi tulevaisuuden voi ennustaa niistä vaurioista, mitä nykyisyys on aiheuttanut mieliimme. Terveen psyykkisen kehityksen laiminlyönnit kostautuvat vielä jonain päivänä koko yhteiskunnalle.

Don’t claim to be a prophet

Don’t claim to sight the stars

But I can read the future

In anguished mental scars

Kappale ”Don’t Believe a Word” (raita 11) on erityisen ajankohtainen. Walker piehtaroi postmodernissa relativismissa, jossa ”totuus” kirjoitetaan lainausmerkeissä, koska se on menettänyt merkityksensä. Tämä ennakoi nykyaikaista faktojen jälkeistä aikaa, jossa suurvallat käyvät hybridisotaa informaationvälityksen keinoin. Totta ja valhetta sekoitetaan niin, ettei vaikuttamisen kohteena oleva pysty enää erottamaan niitä toisistaan ja siten menettää luottamuksensa kaikkeen paitsi omaan kokemukseensa; ja tämä heikentää yhteiskunnan instituutioita valmistellen maaperää valtaukseen ja ulkopuolisten instituutioiden maahantuontiin. Kappale myös viittaa Mao Zedongiin, jonka mukaan ”valta kasvaa kiväärin piipusta.”

Fact and fantasy united as one

Real power stems from the barrel of a pen

Living memory can easily be erased

The pen is mightier than the sword

Yet with no blade

Ensimmäinen persoona päätyy nihilismiin viimeisessä kappaleessa ”Go to Hell” (raita 12): kun kerran vallitsevien instituutioiden puitteissa ei ole mahdollista toimia eettisesti, voi yhtä hyvin hyväksyä, että päätyy kuitenkin helvettiin, ja hemmotella itseään hetken nautinnoilla. Kappaleessa esiintyy myös eksistentialistifilosofi Jean-Paul Sartren aforismi ”helvetti on muut ihmiset,” mikä viittaa siihen, ettei Walker tarkoita helvetillä mitään kuolemanjälkeistä. Me tuotamme rikkinäiset instituutiomme omilla teoillamme, mutta meidän ei vain ole mahdollista toimia muuten kuin niiden puitteissa. Helvetti on meidän itse rakentamamme, ja se on todellisuutta.

Swansongin sanoitusten maailmankuva on täysin lohduton, vaikka musiikki on pirteää ja jopa voimaannuttavan energistä. Tämä on vakava ristiriita. Kunpa voisikin siirtää Swansongin sanoitukset Symphoniesin tai Necroticismin musiikkiin! Voisi ehkä jopa ajatella, että Swansongin sanoituksien lukeminen on johdatus bändin goregrind-kauden sanoituksiin: kun ensin tajuaa oman asemansa toivottomuuden, jäljelle jää käsitys ihmiskunnasta pelkkinä potentiaalisina mätänevinä lihakasoina. Alatyyli on vain yhteiskuntakritiikin loppuun asti viety looginen johtopäätös. Kuinka kirjoittaa muusta kuin brutaalisuudesta, jos itse maailma on brutaali? Koristessaan kuolemasta Walker siis korisee koko maailmasta. Vaikka bändin aikaisempia sanoituksia voikin ymmärtää tällä perusteella, se ei kuitenkaan tee niistä sen parempia.

Albumi on nimensä veroinen: se oli Carcassin joutsenlaulu. Bändi ehti hajota jo ennen albumim julkaisua. Walker, Regadas ja Owen jatkoivat muusikonuriaan hard rock -yhtye Blackstarissa yhdessä Cathedralin ex-basisti Mark Griffithsin kanssa. Blackstar tunnetaan myös nimellä Blackstar Rising. Bändi julkaisi vain yhden albumin. Steer puolestaan perusti Firebird-rockyhtyeen. Carcass palasi yhteen vasta yli kymmenen vuoden kuluttua ilman Owenia.

Arvosana: 2/5

The Peel Sessions EP (1989/2009)

Palatkaamme hetkeksi vuoteen 1989. Karuista soundeistaan huolimatta Carcassin debyyttialbumi Reek of Putrefaction (1988) oli herättänyt Britannian Radio 1:n DJ John Peelin huomion. Bändi pyydettiin BBC:n studioon äänittämään joukon kappaleita. Tuloksena syntyi The Peel Sessions EP (1989), joka julkaistiin 20 vuotta myöhemmin uudelleen kokoelmalla Grind Madness at the BBC: The Earache Peel Sessions (2009). Kokoelmalla esiintyvät Carcassin lisäksi muut Britannian varhaisen grindcore-skenen pioneerit: Napalm Death, Extreme Noise Terror, Bolt Thrower, Godflesh, Unseen Terror, Heresy ja Intense Degree.

Carcass esittää EP:llä kuusi kappaletta Symphoniesilta ja kaksi Putrefactionilta. Symphonies ilmestyi lähes samanaikaisesti EP:n kanssa: EP ilmestyi 2.12.1989, albumi 4.12.1989.

Soundit ovat hieman paremmat kuin Putrefactionilla mutta tuhnuisemmat kuin Symphoniesilla. Paikoitellen niistä on erittäin vaikea saada selvää. Taustalla on liikaa hälyääniä. Joka tapauksessa alun perin Putrefactionilla julkaistuista kahdesta kappaleesta saa tällä kertaa enimmäkseen selvää. Muiden kappaleiden osalta on parempi kuunnella niitä Symphoniesilla. Sen verran raskasta tämän EP:n kuunteleminen on.

Arvosana: 2/5

Surgical Steel (2013)

Walker, Steer ja Amott palasivat yhteen vuonna 2007 kiertääkseen esiintymässä ympäri maailmaa. Daniel Erlandsson korvasi Owenin rumpalina. Allekirjoittanut oli todistamassa bändin esiintymistä vuoden 2008 Tuska-festivaaleilla. Amott esiintyi kiertueilla mutta jätti bändin Erlandssonin kanssa vuonna 2012 keskittyäkseen Arch Enemyyn. Seuraavana vuonna ilmestyneellä Surgical Steelillä kitaraa soittaa ainoastaan Steer, rumpuja Dan Wilding. Myös Owen esiintyy levyllä taustalaulajana.

Steelin sanotaan olevan suoraa jatkoa sille, mihin Carcass jäi Heartworkilla. Sounditkin ovat lähes identtiset; rumpusoundit ovat hieman paremmat. Swansongin pop-tyyli on unohdettu – ja syystä. Menneiden vuosien progressiivisuutta tavoitteleviin monikerroksisiin ja rakenteellisesti kompleksisiin kappaleisiin ei kuitenkaan ole palattu. Heartworkin tyyli kuuluu parhaiten kappaleissa ”Noncompliance to ASTM F 899-12 Standard” (raita 6) ja ”Unfit for Human Consumption” (raita 8). Melodioita ja harmonioita riittää annosteltaviksi hyvin potkivien riffien sekaan. Verrattuna Heartworkiin uusi albumi on kuitenkin nopeampi ja aggressiivisempi: yli 200 bpm:n tempoa, humppakomppia ja blast beatia kuullaan enemmän. Progeksi musiikki ei koskaan yllä, mutta levylle on saatu mahtumaan pari kohtalaisen miellyttävää tempon muutosta. ”The Master Butcher’s Apronin” (raita 5) tempon vaihdokset kuitenkin kuulostavat töksähtäviltä.

Heartworkin lisäksi kappaleissa kuulee jonkin verran Necroticismin aineksia. Esimerkiksi kappaleen ”A Congealed Clot of Blood” (raita 4) säkeistön ja kappaleen ”The Master Butcher’s Apron” sillan riffit ovat paluu Necroticismin tyyliin. Synkäksi ei yhtäkään kappaletta voi silti väittää.

Vaikka melodisen death metalin kultakausi oli ja meni 90-luvulla, Steel kuulostaa enimmäkseen tuoreelta ja innovatiiviselta. Se ei ole taantunut toistelemaan ala-alagenren vakiintuneita kaavoja. Ainoastaan levyn ensimmäinen raita, instrumentaalikappale ”1985,” joka viittaa joko bändin perustamiseen tai minun syntymääni, on kuin melodeathin oppikirjasta.

Albumia sävyttää myös thrashia lähentelevä pohjavire. Kakkosraitakin on huomiota herättävästi nimeltään ”Thrasher’s Abattoir,” ja se osoittautuu nimensä veroiseksi. Levyn loppupuolen kappaleet ”316L Grade Surgical Steel” (raita 9) ja ”Captive Bolt Pistol” (raita 10) ovat tyyliltään erityisen lähellä thrashia. ”316L Grade Surgical Steelin” loppu tuo peräti mieleen Panteran (!). ”Captive Bolt Pistol” voisi olla yhtä hyvin Overkillin tai Forbiddenin 80-luvun lopun tuotantoa. Myös ”The Granulating Dark Satanic Millsin” (raita 7) eräät riffit ovat kuin suoraan 80-luvun alun Metallicaa. Viimeisessä kappaleessa ”Mount of Execution” (raita 11) on puolestaan hieman Swansongin death rockin tuntua. Kappaleen kehittyessä se kasvaa Megadethin ”Hangar 18”:n tyyliseksi melodiseksi thrashiksi.

Lähes kaikki kappaleet ovat hyviä. Kappale ”The Granulating Dark Satanic Mills” on tällä levyllä ainoa, joka on ihan kelpo kappale, mutta jossa ei ole mitään erityisen merkillepantavaa – paitsi nimen sisältämä viittaus Karl Polanyin klassiseen taloushistoriaa käsittelevään teokseen The Great Transformation.

Sanoitukset ovat ihan kelvollisia, mutta ne eivät yllä lähellekään Swansongin tasoa. Walker kritisoi tällä kertaa mm. ”posereita,” lihansyöntiä, fanaattista suhtautumista erääseen maailmanuskontoon, jota ei ole viisasta mainita nimeltä, imperialismia, teollisuustyötä ja romanttista rakkautta. Sanoituksia ei ole myöskään rytmitetty kappaleisiin, mikä saa ne kuulostamaan paikoitellen päälle liimatuilta.

Your progeny you betray

Cadaver pouch plastic cortege

In death their is no honour

The pitiless seduction of the gullible (”Cadaver Pouch Conveyor System”)

Eräs kappale viittaa myös filosofi Ludwig Feuerbachin aforismiin ”Man ist, was man isst.”

Indulgent lymphandetitis

Aromatic mastitis

Corrosive carcase rotten and obscene

After all you are what you eat (”Unfit for Human Consumption”)

Carcass on onnistunut hyvin paradoksaalisessa tehtävässä sekä uudistua että löytää vanhan tuotantonsa tyyli uudelleen. Albumia voi verrata parhaiten Heartworkiin, jota se parantelee hieman: uusi albumi on nopeampi ja aggressiivisempi, ja soittajien tekninen taito on kehittynyt. Progea on kappaleissa kuitenkin mitättömän vähän, jos lainkaan. Jos bändi julkaisee lisää uutta tuotantoa, odotan siltä paljon – erityisesti enemmän Symphoniesin ja Necroticismin kaltaista taiteellista kunnianhimoa ja synkkyyttä.

Arvosana: 4/5

(*) NWOBHM on lyhenne sanoista New wave of British heavy metal, brittiläisen hevin uusi aalto. Käsitteellä kuvataan 70- ja 80-lukujen vaihteessa syntynyttä liikettä, joka yhdisteli ensimmäisen sukupolven hevin (esim. Led Zeppelin, Deep Purple, Uriah Heep, Black Sabbath) musiikillisia piirteitä punkin nopeuteen. Kymmenen vuotta vanhemman ensimmäisen sukupolven hevibändien musiikki oli huomattavasti hitaampaa. NWOBHM-liike alkoi hahmottua Britanniassa jo vuosien 1973–5 laman aikana. Se levisi vähitellen muihin länsimaihin. Uuden aallon bändien musiikki oli tärkeässä asemassa speed, power, thrash ja black metalin kehityksen kannalta 80-luvulla.

Uuden aallon bändeissä oli usein kaksi kitaristia yhden kitaristin ja kosketinsoittajan sijaan. Tämä mahdollisti harmonioiden soittamisen kahdella kitaralla, vaikka jotkin bändit välttelivätkin niiden käyttöä tarkoituksella.

Toisin kuin punkissa, erityisesti kitaristien soitto- ja vokalistien laulutaitoa alettiin ihailla. Toinen ero punkiin on se, että yhteiskuntakritiikki on harvinaista sanoituksissa. Tyypillisempää on eskapismi: fantasia, pehmokauhu, uskonnollinen symboliikka, maailmanlopun tai luonnonkatastrofin odotus ja sota. Yhteistä punkin kanssa oli tee-se-itse-asenne: varsinkin alkuvaiheessa NWOBHM-bändit tekivät musiikkiaan omakustanteisesti alhaisella budjetilla. Tämä teki liikkeen soundista usein raa’an kuuloisen verrattuna ensimmäisen sukupolven heviin.

Liike loi metallipiireissä yhä jossain määrin vallitsevan tavan pukeutua bändien logoilla koristeltuihin t-paitoihin, farkkuliiveihin, patruunavöihin, niitteihin ja nahkaan. On väitetty, että liikkeeseen liittyy myös voimakas maskuliinisuuden korostus.

Tunnettuja uuden aallon bändejä olivat esimerkiksi Iron Maiden, Def Leppard ja Saxon. Diamond Head, Venom, Angel Witch, Blitzkrieg, Holocaust, Tank ja Raven jäivät selvemmin underground-bändeiksi. Liikkeen kehitystä edeltäneen Judas Priestin tyyli oli jonkinlainen välimuoto vanhan ja uuden hevin välillä. Voidaan keskustella, kuuluuko Motörhead uuteen aaltoon vai edeltääkö se sitä; joka tapauksessa se oli ensimmäinen menestynyt metallibändi, jonka tyyli oli yhdistelmä vanhan hevin raskautta ja punkin yksinkertaisuutta ja nopeutta. Myös Mercyful Fate on omanlaisensa yhtye progressiivisemman soundin ja korostuneen saatanallisten sanoitusten vuoksi; yhdessä Venomin, Bathoryn ja Hellhammerin kanssa se luetaan usein ensimmäisen sukupolven black metaliksi.