Grindcore on äärimetallin alagenre, joka syntyi likimain samaan aikaan death metalin kanssa. Death metal kehittyi pääosin Yhdysvalloissa ja erkani vähitellen varhaisen thrash ja black metalin äärimmäisimmästä siivestä, kun taas grindcoren juuret ovat selkeämmin Britanniassa ja hardcore punkissa. Sen ala-alagenre goregrind on teemaltaan erikoistunut vereen ja suolenpätkiin, kun muu grindcore on usein sävyltään yhteiskuntakriittistä.

Liverpoolista lähtöisin oleva, vuonna 1985 perustettu Carcass lienee goregrindin vaikutusvaltaisin pioneeri. Bändi soitti alun perin hardcore punkia nimellä Disattack; se nimettiin Carcassiksi vuonna 1986. Carcassin kitaristi Bill Steer soitti bändin alkuaikoina myös toisessa brittiläisessä grindcore-yhtyeessä, Napalm Deathissa. Kahden goregrind-albumin jälkeen Carcassin tyyli lähestyi death metalia. Kirjoitussarja esittelee kaikki Carcassin albumit kahdessa osassa. Carcass päätyi lopulta peräti kahden ala-alagenren pioneeriksi: goregrind-kauden jälkeen bändin neljäs albumi Heartwork (1993), jota käsitellään seuraavassa osassa, on yksi ensimmäisistä ja myös vaikutusvaltaisimmista albumeista melodisen death metalin saralla. Bändi onnistui kehittämään tyyliään eteenpäin jokaisella albumillaan, ja kaikki bändin albumit Swansongia (1996) lukuun ottamatta kuuluvatkin äärimetalliharrastajan hankintalistalle.

Reek of Putrefaction (1988)

Carcassin ensialbumi on goregrind-ala-alagenren klassikko. Sillä yhdistyvät seuraavat tunnuspiirteet: matalalle viritetyt kitarat, erittäin nopea blast beat, örinälaulu ja nopeat, lyhyet kappaleet. Kitarasooloja ei ole, paitsi sellaisiksi ehkä luokiteltavia atonaalisia vingutuksia, esimerkiksi kappaleessa ”Festerday” (raita 8). Lisäksi sen sanoitukset käsittelevät goregrindille tyypilliseen tapaan verta ja suolenpätkiä. Kappaleet ovat niin lyhyitä, että niitä on saatu ängettyä levylle jopa 22. Useimmat kappaleet ovat alle kaksiminuuttisia. Pisin kappale on ”Oxidised Razor Masticator” (raita 20), jonka pituus on 3:12.

Albumin kansi on kollaasi ruumiinavausta esittävistä kuvista.

Verrattuna tavanomaiseen vanhan liiton death metaliin basisti-vokalisti Jeff Walkerin vokaalityöskentelyä voi kuvailla paremmin sanalla ”korina” kuin ”örinä.” Se on korkeampitaajuista kuin tyypillisellä death metal -laulajalla (esimerkiksi Morbid Angelin David Vincent tai Suffocationin Frank Mullen). Se tuo pikemminkin mieleen black metal -laulun yleisesti ja erityisesti varhaisen black metal -yhtye Bathoryn laulajan, Quorthonin. Paikoitellen Walker örisee myös erittäin matalalta. Lyriikoissa ei myöskään ole välttämättä kiinteää kaavaa, joka rytmittäisi niitä; hyvin usein niiden rytmi vaikuttaa täysin improvisoidulta, ja hyvin harvoin se vaikuttaa rytmitetyltä kitaroiden ja rumpujen mukaan.

Vaikka Putrefactionin sanoitukset ovat albumin otsikon mukaisia, kaikkein šokeeraavinta albumilla on sen karmeat soundit. Niistä on aluksi täysin mahdotonta saada mitään selvää. Sävelkorkeuksia oppii vähitellen erottamaan, kun totuttelee aktiivisesti soundeihin levyn edetessä. Levyn ensimmäiset kappaleet menevät siis ensimmäisellä kuuntelukerralla ohi, joten levyn kuuntelu täytyy aloittaa alusta, jos ne haluaa kuunnella kunnolla. Carcass-noviisille on vaikea perustella, miksi nähdä tällainen vaiva vain, jotta kuuntelemisen nollas perusedellytys täyttyisi. Tätä albumia on täysin mahdotonta kuunnella rentoutuneesti: kaikki huomiokyky täytyy keskittää musiikin erottamiseen metelin seasta. Kuuntelukokemus on niin uuvuttava, ettei sitä voi suositella muille kuin äärimetallin historiasta kiinnostuneille.

Albumilla on kuitenkin pari kappaletta, joista pystyy erottamaan kitarariffejä jonkin verran keskimääräistä paremmin: esimerkiksi ”Pyosisified (Rotten to the Gore)” (raita 4), ”Suppuration” (raita 11) ja ”Burnt to a Crisp” (raita 17).

Tämä ei tarkoita, että albumin kappaleet olisivat huonoja. Surkeiden soundien vuoksi on mahdotonta ottaa tähän asiaan kantaa objektiivisesti. Vaikka levy sisältäisi koko metallin historian briljanteinta tykitystä, siitä ei pysty soundien vuoksi nauttimaan. Koko levy olisi pitänyt äänittää ja miksata uudelleen. Carcass tekisi faneilleen suuren palveluksen, jos albumista julkaistaisiin uusi versio alkuperäisen version 30-vuotisjuhlavuonna 2018. Vasta sitten tulisi mahdolliseksi arvioida kappaleiden laatua.

Sanoitukset käsittelevät kuolemaa ja väkivaltaa hyvin lakoniseen sävyyn ja hyvin suorasukaisesti. Niiden estetiikka perustuu kerronnan karuun, kaunistelemattomaan ja toteavaan tyyliin; sitä voisi myös kutsua eräänlaiseksi antiestetiikaksi. Lyriikat viittaavat kintaalla hyvälle ja kauniille ja sanovat rumat asiat niin kuin ne ovat. Ne eivät pyri edustamaan minkäänlaista arvomaailmaa: bändi onnistuu esittämään lohduttoman arvotyhjiön sen täydessä merkityksessä. Väkivalta vain tapahtuu, kuolema ja ruumiin hajoamistila vain tulee. Motiiveja ja valintoja ei tarvita. Ihminen nähdään lähinnä potentiaalisena ruumiina, elämä potentiaalisena kuolemana. Missään ei ole mitään hyvää, varsinkaan ihmiskunnassa; on vain orgaanista hajoamista; ja syöpäläiset perivät maan. Ruumiiden, niin elävien kuin kuolleidenkin, käsittelyssä vain mielikuvitus on rajana. Vaikka sanaa ”nihilismi” ei käytetä kertaakaan, sitä kappaleet esittävät. Carcassin varhaistuotannon antiestetiikka pyrkii luomaan 80-luvun nihilististen splatter-kauhuelokuvien tunnelmaa musiikin keinoin. Kritiikkiä, kannanottoja, syvällistä pohdintaa, runoutta ja metaforia on turha etsiä. Lyriikoiden ainoa johtotähti on šokkiarvon tavoittelu. Lääketieteellisten termien runsaslukuisuus on kuitenkin merkillepantavaa.

Fomentatious perflation hydrogenates your foetal cisterna Coagulating haemorrhage and your congenital hernia (”Microwaved Uterogestation”)

Bloody hypertrophy of papillae spewing urethritis like urticaria Septicaemia filled dermis scorched by acidic uric nocturia (”Manifestation on Verrucose Urethra”)

Mucopurulent organs digested in sepsis

Mucolysifying, rancidifying as you eat your own cysts *Putrefying your pyorrhoea – infested corpse excretes away

Expelling pyuria and septic goitrous membrane (”Mucopurulence Excretor”)

Deathin ja Necrophagian kahden ensimmäisen albumin sekä Obituaryn kolmen ensimmäisen albumin tavoin Carcassin kolme ensimmäistä albumia loivat death metalin piirissä vaikutusvaltaisen tradition kuvata kuolemaa ja väkivaltaa. Lienee osittain juuri tämän tradition ansiota, että Possessedin vuonna 1984 lanseeraama ja vuonna 1985 tunnetuksi tekemä termi ”death metal” on jäänyt käyttöön viitattaessa tähän äärimmäisen raskaaseen ja nopeaan metallin haaraan, jonka varhaisvaiheessa merkittävä osa bändeistä pyrki esittämään kuoleman monet kasvot – siitä huolimatta, että Possessed käytti termiä erilaisessa kontekstissa! Lienee myös saman tradition ansiota, että death metal kokonaisuudessaan päätyi musiikkikriitikoiden pilkattavaksi kaiken arvostelun alittavana osoituksena koko genren junttiudesta (vaikka heidän olisi pitänyt olla huolissaan radiossa soivan pseudomusiikin keskushermostoa mädättävästä vaikutuksesta). Mutta onneksi se ei ole death metalin ainoa traditio, vaikka se lieneekin niistä tunnetuin ja näkyvin. On myös olemassa esimerkiksi okkultismin, uskonnonvastaisuuden ja saatananpalvonnan traditio (Possessed, Morbid Angel, Deicide, Immolation, Incantation), sotatematiikan traditio (Master, Bolt Thrower, Sotajumala) ja yhteiskuntakriittinen traditio (myöhempi Death, Napalm Death, Terrorizer, Brutal Truth), jossa death metal sekoittuu usein grindcoreen. Näillä traditioilla ei välttämättä ole selkeitä rajoja, mutta silti niitä ei tule ilman muuta sekoittaa toisiinsa.

Albumi päätyi kuitenkin kaikesta huolimatta UK Indie Chartin kuudennelle sijalle. On totta, että jotkut metallifanit pitävät kuuntelemissaan levyissä juuri lo-fi-äänenlaadusta.

Levyn mukana tulevassa lehtisessä kerrotaan, että bändi ei ole säveltänyt (composed) vaan hajottanut (decomposed) kappaleet.

Arvosana: 1,5/5

Symphonies of Sickness (1989)

Myös Carcassin toinen albumi Symphonies kuuluu goregrindin klassikoihin, mutta se on monessa suhteessa ensimmäistä edistyneempi. Ennen muuta soundeista saa paremmin selvää, vaikka niissä on yhä parantamisen varaa. Esimerkiksi kappaleen ”Cadaveric Incubator of Endoparasites” (raita 8) alkusoitosta on erittäin vaikea saada selvää. Lisäksi kappaleet ovat pidempiä ja hitaampia, ja niiden rakenne on monipuolisempi. Esimerkiksi ”Excoriating Abdominal Emanation” (raita 3) on erityisen moniosainen.

Avausraidan ”Reek of Putrefaction” pääriffi on erinomainen. (Vaikka se on otsikoltaan sama kuin bändin ensimmäinen albumi, niitä ei tule sekoittaa keskenään.) Myös kappaleen ”Embryonic Necropsy and Devourment” (raita 6) riffit ovat poikkeuksellisen kekseliäitä. Kylmäksi jättäviä riffejä ei kappaleissa ole muutenkaan – lukuun ottamatta kappaletta ”Swarming Vulgar Mass of Infected Virulency” (raita 7), jossa on täytekappaleen makua ja kappaletta ”Empathological Necroticism” (raita 5), jonka riffit ovat kromaattisia.

Vaikka se onkin grindcoressa jokseenkin harvinaista, Symphoniesilla kuullaan kitarasooloja: kappaleen ”Exhume to Consume” (raita 2) puolessavälissä, kappaleen ”Ruptured In Purulence” (raita 4) lopussa, kappaleen ”Embryonic Necropsy and Devourment” (raita 6) puolessavälissä ja lopussa, kappaleen ”Cadaveric Incubator of Endoparasites” (raita 8) alkupuolella ja puolessavälissä, kappaleen ”Slash Dementia” (raita 9) lopussa ja levyn päätöskappaleen ”Crepitating Bowel Erosion” (raita 10) alussa.

Albumiin kannattaa totutella, jotta sen vivahteista pääsee paremmin perille. Aluksi sen kappaleet eivät välttämättä kuulosta kovin erikoisilta, mutta niiden todellinen rikkaus avautuu kunnolla ajan kanssa. Tämä johtunee soundeista, jotka ovat yhä hieman suttuiset eivätkä tee täyttä oikeutta millekään instrumentille. Nykyaikaisen studiotekniikan hedelmiin tottuneen voi olla vaikea lähestyä tällaista sekamelskaa. Mutta jos äärimetallin historia kiinnostaa, panoksia kannattaa sijoittaa tämän albumin kappaleiden tuntemukseen.

Sanoitukset vilisevät jälleen lääketieteellisiä termejä. Symphonies of Sickness on niiden puolesta nimensä veroinen albumi. Lyriikoissa kuullaan tarinoita muun muassa haudanryöstöistä ja kuolleiden syönnistä (”Exhume to Consume,” raita 2) ja ruumiiden paloittelusta (”Empathological Necroticism,” raita 5).

Miasmic fungus infests the small intestine

Vitriolic juices burn through the stomach wall

Bursting carcinosis as chylase melts your guts

Crepitating neoplasm erupts with gore… (”Ruptured In Purulence”)

Drink bile from a cup, gulp its phlegm from a pot

Eat mucus on a saucer, choke on embryonic clots… (”Embryonic Necropsy and Devourment”)

Rumpali Ken Owen kuulostaa tekevän virheitä paikoitellen.

Symphonies on erittäin hyvä albumi. Mutta sekin pitäisi äänittää uudelleen, jotta siitä tulisi erinomainen albumi. Ainoa merkittävä miinus aiheutuu sanoituksista.

Arvosana: 3,8/5

Necroticism: Descanting the Insalubrious (1991)

Kahden goregrind-albumin jälkeen Carcass luovi entistä päättäväisemmin kohti death metalia. Vaikka Necroticismilla voi kuulla yhä paljon goregrindia, se on selkeästi enemmän death metal -albumi, ja sillä voi jo havaita ensiaskelia bändin myöhempien levyjen melodista soundia kohti. Owen ja Walker ovat taipuvaisia kutsumaan albumin tyyliä ”progressiiviseksi,” joka on ainakin osittain hyvä termi. Kappaleet ovat pitkiä ja moniosaisia. Kahden kappaleen pituus ylittää seitsemän minuuttia. Kappaleissa on kekseliäitä ja tyylikkäitä tempon vaihdoksia.

Michael Amott rekrytoitiin bändiin toiseksi kitaristiksi vuonna 1990. Hän lienee osittain vastuussa sen soundin muuttumisesta melodisemmaksi. Hän tuli Carcassiin aiemmin perustamastaan Carnage-yhtyeestä, joka oli tärkeä myötävaikuttaja Ruotsin varhaisessa death metal -skenessä. Carnagen kokoonpano oli epästabiili, ja se ehti julkaista ainoastaan yhden albumin, Dark Recollectionsin (1990), ennen hajoamistaan.

Tämä on allekirjoittaneen suosikki Carcassin levyjen joukossa. Se erottuu huolellisesti sävellettyjen, moniulotteisten kappaleidensa puolesta bändin muista albumeista. Lisäksi albumin soundit ovat optimaalinen kompromissi raa’an aggression ja selkeyden välillä; bändin aiemmat albumit häviävät soundiensa puolesta sille selkeydessä, myöhemmät raakuudessa. Jos vanhan liiton death metal -albumit asetetaan järjestykseen soundien perusteella, juuri tämä jakaa ykkössijan Morbid Angelin Blessed Are the Sickin (1991) kanssa.

Levyn ensimmäiset kuusi kappaletta alkavat lyhyellä puheosuudella.

Albumilla on kolme erityisen ansiokasta kappaletta: ”Inpropagation” (raita 1), “Corporal Jigsore Quandary” (raita 2) ja ”Incarnated Solvent Abuse” (raita 5). Niiden säveltämisessä on suunniteltu kaikki huolellisesti yksityiskohtia myöten.

Kitarasooloja on enemmän kuin Symphoniesilla. Sekä Steerin että Amottin soolot ovat tyylikkäitä. Ne on sävelletty harmoniassa muun kappaleen kanssa. Soolo- ja rytmikitarat muodostavat tasapainoisen, paikoitellen jopa vuoropuhelevan kokonaisuuden. Lisäksi Owen on ottanut soolojen tunnelman huomioon rumpuraitoja miettiessään. Turha kikkailu loistaa poissaolollaan. Kikkailuakin on, mutta vain silloin, kun se on kappaleen kontekstissa soveliasta. Death metalissa on vuosituhannen vaihteen jälkeen yleistynyt teknisen suorittamisen kultti, artistien kokema pakko päästä brassailemaan virtuositeetilla. Siksi monet tuoreemmat – vai pitäisikö sanoa: vähemmän mädäntyneet? – death metal -kappaleet kuulostavat toisinaan teennäisiltä ja väkinäisiltä. Necroticismin kappaleiden soitinosuuksissa ei ole minkäänlaista väkisin tekemisen makua.

Symphonies oli Putrefactioniin verrattuna hieman hitaampi. Vastaavasti Necroticism on Symphoniesiin verrattuna hieman hitaampi. Blast beatin osuus kappaleissa on huomattavasti pienempi kuin aiemmilla levyillä. Yksikään kappale ei kuitenkaan ole kokonaan hidas. Koska kappaleet ovat varsin moniosaisia, hitaus tarkoittaa tässä kontekstissa vain, että hitaiden osien osuus on hieman suurempi kuin aikaisemmilla levyillä. Esimerkiksi ”Carneous Cacoffiny” (raita 6) on Carcassin standardeilla erittäin hidas kappale, vaikka siihen sisältyy myös nopeita osuuksia. Joidenkin kappaleiden osalta voisi sanoa, että Carcass luottaa paikoitellen enemmän rytmiin kuin nopeuteen: tällaisia kappaleita ovat esimerkiksi ”Corporal Jigsore Quandary” (raita 2), ”Incarnated Solvent Abuse” (raita 5) ja ”Forensic Clinicism / The Sanguine Article” (raita 8).

Carcassin kuulee ensimmäistä kertaa käyttävän akustista kitaraa kappaleessa ”Pedigree Butchery” (raita 4). Se luo tarpeellista kontrastia aggressiolle. Mutta valitettavasti kappale ei tavoita muun albumin verraten korkeaa tasoa, sillä sen eri osat kuulostavat hajanaisilta ja epäyhtenäisiltä.

Eräs albumin piirteistä on sanaleikit. Toisen raidan otsikossa ”Jigsore” viittaa sanoihin ”jigsaw” ja ”sore.” Kuudennen raidan otsikossa ”Cacoffiny” viittaa sanoihin ”cacophony” ja ”coffin.” Sanaleikkejä löytyy lisää sanoituksista:

Paedophilosophical, carnage knowledge

As the illegitimeat to the domesticated is fed (”Pedigree Butchery”)

Lyriikkapuolella on tapahtunut kehitystä. Nyt tappamisella ja silpomisella on joissakin kappaleissa laajempi konteksti. Kappaleissa käsitellään tyypillisesti ruumiin hävittämistä eri tavoilla: polttamalla (”Inpropagation”), paloittelemalla (”Corporal Jigsore Quandary”), syöttämällä eläimille (”Pedigree Butchery”) ja liuottamalla liimaksi (”Incarnated Solvent Abuse”). Lääketieteen terminologian käyttö on nyt vähäisempää. Kappaleessa ”Carneous Cacoffiny” kieroutunut säveltäjä tekee musiikkia ruumiinosilla.

Paikoitellen sanoituksista löytyy myös yhteiskuntakritiikkiä, joka kuitenkin jää melko pintapuoliseksi:

An encloaking, dark epoch

In which all life is now appraised

Another valueless commodity

On which the paracious may feebly graze

Indebted homage to their mammon

Whilst the mort is the music of the meek

Transcendence from a beatifully brutal reality

Is what I seek… (”Symposium of Sickness”)

Necroticism on Carcassin paras albumi. Hyvää siinä on melkein kaikki: riffit, soolot, rummut, soundit ja kappaleiden rakenne. Moitittavaa on lähinnä sanoituksissa, jotka käsittelevät yhä ruumiita.

Arvosana: 4,5/5

Tools of the Trade EP (1992)

Carcass julkaisi Tools of the Trade EP:n yhdenaikaisesti Gods of Grind -kiertueen kanssa. EP julkaistiin myöhemmin uudelleen Necroticismin uudelleenjulkaisun bonusraitoina.

Steerin ja Amottin soolojen taso on säilynyt verrattuna Necroticismiin. Tasapaino vallitsee kompositioiden ja soolo-osuuksien välillä. Toisin on riffittelyn kanssa. Riffit eivät yksinkertaisesti yllä läheskään samalle tasolle. Koska soundit ovat hyvin samanlaiset – elleivät täsmälleen samat – kuin edellisellä levyllä, materiaalin heikkous panee epäilemään, että EP:lle päätyivät ne kappaleet, jotka eivät olleet riittävän hyviä albumille. Kappaleet eivät silti ole huonoja; ne ovat lähinnä yllätyksettömiä ja ennustettavia.

EP:llä on vain yksi uusi kappale, ”Tools of the Trade” (raita 2), jonka sanoituksissa luetellaan patologin työvälineitä. Ykkösraita on Necroticismin viitosraita ”Incarnated Solvent Abuse”. Se on myös EP:n paras kappale. Näiden lisäksi EP:ltä löytyy Putrefactionin nelosraita uudelleen äänitettynä nimellä ”Pyosified (Still Rotten to the Gore)” sekä kokoelmalevyllä Pathological julkaistu ”Hepatic Tissue Fermentation” uudelleen äänitettynä nimellä ”Hepatic Tissue Fermentation II”.

Arvosana: 2,8/5