Lokakuu on tullut, lakit on laskettu ja kesä on auttamatta ohi. Samalla kun luonto käy nukkumaan ja aurinkoakin näkee yhä harvemmin ja harvemmin, Otaniemi herää eloon. Siinä missä kesällä Alvarin aukiota asuttaa lähinnä hanhiparvi, syksyn tultua koko Niemi kuhisee elämää. Vaikka kesä nähdään usein elämän kukoistavimpana aikana, voi asiaa tarkemmin ajatellessa helposti huomata, miten lähes koko opiskelijaelämä tapahtuu talven synkkyydessä.

Minä uskon, että sille on erittäin hyvä syy. Kun opiskelukiireet painavat, stressitasot ovat korkeimmillaan ja kengät kastuivat taas matkalla luennolle, säätilan synkkyys tarttuu helposti omaan mielialaankin. Sen takia me löydämme toisemme, järjestämme vuosisadan bileet, sitsaamme kuin viimeistä päivää, tai ihan vain istumme Askissa kahvikupin äärellä – yhdessä, sillä parempaa vertaistukea ei voisi kuvitellakaan.

Tämän vertaistuen tarjoaminen on mielestäni syy killan olemassaoloon. Killan säännöistä löytyy huomattavasti monimutkaisempi ja hienostuneempi määritelmä killan tehtävästä, mutta minusta yksi asia on selvä: kilta on olemassa, koska kiltalaiset haluavat sen olevan. Koska kiltalaiset ovat luoneet sen, ja pitäneet sitä yllä. Koska kerta toisensa jälkeen yliopiston aloittaneet phuksit ovat huomanneet, että yksin talvi on loputtoman pitkä ja äärettömän pimeä.

Saman huomion pohjalta minäkin lähdin killan toimintaan mukaan. Ymmärrän päivä päivältä enemmän, mitä vanhemmat killistit tarkoittavat sanoessaan ”olen saanut killalta enemmän kuin voin ikinä antaa takaisin.” Ennen pidin sitä toivottoman kliseisenä lausumana. Jälkikäteen ajateltuna, suurin väärinymmärrykseni oli se, että näin killan jonain abstraktina entiteettinä, enkä sinä mikä se todella on: sopimus.

Sopimus siitä, että meillä on toisemme.

Lämmön ja ystävyyden täytteistä syksyä toivottaen, Karolina

Julkaistu GT:ssä 5/2017.