Kyynikko kutsuu itseään ”realistiksi.” Mutta todellisuudessa hän on äärimmäisin relativisti, mitä maa päällään kantaa. Hän on valmis kannattamaan mitä tahansa, jos siitä on hänelle jotain etua, olipa se totta tai ei. Samaan aikaan hän on – paradoksaalisesti – äärimmäinen dogmatisti, sillä hän uskoo sen, mikä tarjoaa hänelle jotain etua, tavoittelemisen erehtymättömyyteen. Missään muussa ihmistyypissä ei yhdisty kaksi niin kaukana toisistaan olevaa ajattelutapaa kuin relativismi ja dogmatismi.

Kyynikko julistaa, että ei ole aatteita, on vain valtataistelua; ja valtataistelussa ratkaisee vain voimankäyttö, jonka voi tehdä enemmän tai vähemmän sivilisoituneella tavalla. Kun vain tarjoutuu tilaisuus käyttää voimaa, hän kehottaa tekemään sen. Mutta samalla hän tekee opportunistisesta voimankäytöstä oman aatteensa. Vallankäytön asettaminen ensisijaiseksi maksiimiksi on takuuvarma signaali siitä, että kyynikon ”etiikka” on jäänyt hiekkalaatikkotasolle.

Eräs muotoilu kyynikon ”etiikasta” on legenda yksilön sopeutumisesta tosiasioihin. Kannattamalla tällaista äärimmäisen subjektivistista ”etiikkaa” kyynikko kieltää itseltään mahdollisuuden kasvaa aidoksi subjektiksi. Jos hän nimittäin pitää ainoastaan olosuhteisiin sopeutumista tärkeänä, hän luopuu vapaaehtoisesti omasta yksilöllisyydestään antautumalla persoonattomien tarpeiden ja ympäröivien olosuhteiden välillä tasapainoilevaksi automaatiksi. Hänen subjektiivisuutensa tyhjenee sanan ”subjektiivisuus” merkityksestä. Samalla hän alistaa itsensä muiden pseudosubjektien välisen valtataistelun avuttomaksi välikappaleeksi. Jos nimittäin jokainen pseudosubjekti ajaa vain omia etujaan ”annettujen” olosuhteiden vallitessa, jos pseudosubjektit pitävät niitä ”annettuina,” ja jos tilaisuus manipuloida olosuhteita tarjoutuu, voi myös manipuloida pseudosubjekteja. Pseudosubjektit kuvittelevat silti toimivansa vapaasta tahdostaan sopeutuessaan ”annettuihin” ”tosiasioihin” ”itsensä” säilyttämiseksi, vaikka todellisuudessa he vain reagoivat manipulaatioon. Pseudosubjektit eivät yksinään kykene muuttamaan ”tosiasioita” paitsi satunnaisesti – ja subjektivistinen ”etiikkahan” sulkee ryhmässä ja ryhmän etujen vuoksi toimimisen pois, jos se edellyttää luopumista omista eduista. Siksi he ryntäävät hätiköityyn johtopäätökseen, että ”tosiasiat” ovat kategorisesti muuttamattomia paitsi satunnaisesti. Tällä tavoin myös manipuloidut olosuhteet näyttäytyvät pseudosubjekteille ”luonnollisina.” Kieltämällä ryhmän hyväksi toimimisen pseudosubjekti nimenomaan ajaa ryhmän etua – tosin on kontingenttia, kuuluuko hän itse tähän ryhmään.

Tilannetta voi mallintaa peliteoriasta tuttuna vangin ongelmana. Jaettu epäluottamus ryhmään johtaa Nashin tasapainoon, johon kukaan ei ole tyytyväinen, mutta jonka muuttamiseen kenelläkään ei ole omasta näkökulmastaan intressiä. Huonon tasapainon murtaminen edellyttäisi kapean subjektivistisesta näkökulmasta irrottautumista ja luottamuksen rakentamista. Jos on jo ennalta omaksunut subjektivistisen katsantokannan (joka on mitä luultavimmin opittua käytöstä, ja siksi se on myös kasvatuksen avulla muutettavissa), siitä irrottautuminen näyttäytyy irrationaalisena, eikä sitä ole siksi odotettavissa paitsi poikkeustapauksissa. Peliteoreetikot ovat kuitenkin osoittaneet, että luottamus voi rakentua myös atomaaristen pseudosubjektien välille, jos samat pelaajat pelaavat samaa peliä toistuvasti. Voidaan silti kysyä, onko nykymaailmassa mahdollista pelata aina samalla porukalla aina samaa peliä. Sikäli kuin näin on, luottamus voi syntyä; mutta sikäli kuin näin ei ole, pseudosubjektilta on omasta näkökulmastaan peräti rationaalista pelata epäillen systemaattisesti kaikkia muita.

Tällä tavoin kyynikko pelaa olemassaolevien valtarakenteiden pussiin kannattamalla äärimmäistä konformismia. Näin hän itse osallistuu sen maailmanjärjestyksen, mitä hän inhoaa, ylläpitämiseen. Kannattamalla aatettaan (sillä kyynisyyshän on lopulta vain yksi aate muiden joukossa) hän luopuu kaikista mahdollisuuksistaan vaikuttaa asioihin.

Mutta kyynikko ei kysy, onko vallitseva järjestys hyvä taikka huono. Häntä kiinnostaa vain, säilyykö järjestys, ja kuinka siinä on mahdollista toimia omaksi eduksi. (Järjestyksen säilyvyys on tärkeää laskelmoinnin yksinkertaistamiseksi.) Henkilökohtaisella tasolla kyynikko voi pitää itseään oikeutettuna olemaan jotain mieltä, kunhan sitä ei sano ääneen. Maailma on kyynikonkin mielestä ahterista, mutta hän ei ilmaise tätä mitenkään, eikä varsinkaan tee mitään asioiden hyväksi. Jos sen ilmaisisi, se saattaisi muuttaa parempiin asemiin keplotelleiden käsitystä hänestä hänelle epäedulliseksi – pitäväthän paremmat piirit yhteiskunnallisen järjestyksen kyseenalaistamista varmana merkkinä yhteiskunnallisen järjestyksen ulkopuolella elämisestä. Kyynikko pitää itseään kaikkein rehellisimpänä ihmisenä, joka sanoo asiat niin kuin ne ovat, mutta tosipaikan tullen hän valitsee epärehellisyyden, jos siitä on hänelle etua. Epärehellisyys on kyynikolle viisauden alku. Jos järjestystä muuttaisi, se aiheuttaisi levottomuutta, kun pseudosubjektit joutuisivat sopeuttamaan toiminnan tapojaan, mikä vaarantaisi parempien asemien olemassaolon ylipäänsä. Maailman viheliäisyys on kyynikon elinehto, ja siksi hän ei halua muuttaa sitä. Ilman sitä hänellä ei olisi mahdollisuutta juonitteluun; rehellisin keinoin hän ei pärjäisi. Kyynikko ihaileekin salaa stoalaisia, jotka (hänen mielestään) pitävät mailmaa viheliäisenä, mutta kuitenkin hyväksyvät tyynesti sen sellaisena kuin se on. Näin ollen kyynikko tekee itsestään Hegelin termein ”onnettoman tietoisuuden.”

Subjektien rappeutumista pseudosubjekteiksi säestää suurien korporaatioiden synty. Ne täyttävät tyhjiön, joka syntyy, kun yksilöt luopuvat omaa napaansa laajemmasta perspektiivistä. Ei ole mahdollista ajatella itse, mikä on hyvää, totta ja kaunista; on vain mahdollista valita eri korporaatioiden tarjoamien maailmanselitysten välillä. Vahvat korporaatiot tuottavat yksilöille kokemuksen voimattomuudesta. Tämä aiheuttaa heissä kyynisyyttä. Mutta sen sijaan, että kyynikko kannattaisi korporaatioiden alasajoa, hän kannattaakin niihin sopeutumista. Nimittäin samaan aikaan korporaatioon samaistuminen tuottaa kokemuksen vallasta. Hänen mukaansa on ”yksilön” ”oma” asia huolehtia siitä, ettei tule korporaatioiden jyräämäksi – ikään kuin korporaatioilla ei olisi mitään vastuuta ”yksilöiden” jyräämisestä. Ja kyynikon suosittelema tapa suojautua korporaatioiden mielivallalta on liittoutua jonkin tarpeeksi vahvan korporaation kanssa. Tosiasiassa he ovat niin arkoja ja voimattomia, että he eivät edes uskalla ilmaista itseään, ellei heidän tukenaan ole riittävän voimakas organisaatio. Mutta he eivät uskalla ilmaista itseään myöskään päästyään organisaation tukemaan asemaan. Kyynikon mielessä ei käy lainkaan ajatus, että tämä tarkoittaa nimenomaan yksilöllisyydestä ja omien asioiden hoitamisesta luopumista. Se ehdollistaa heidät. Korporaation agendan ajaminen alkaa värittää heidän ajatteluaan. Ja mitä vankemmin heidän ajatteluaan määrää korporaation agenda, sitä enemmän he kuvittelevat toimivansa oman etunsa nimissä. ”Valinta” on jo kerran tehty; kaikki panokset on jo asetettu tämän korporaation säilymiseen; kannattaa pelata samaa strategiaa loppuun asti ja välttää yksilöllisiä irtiottoja; oman nahan pelastaminen on siitä kiinni. Konformismi seuraa itsesäilytysvaiston jatkuvasta hälytystilasta. Pseudosubjekti ajattelee luopuvansa subjektiudestaan omasta tahdostaan oman etunsa nimissä. Luopumalla subjektiudestaan hän ei kuitenkaan jätä itselleen mitään pelastettavaa. Tällä tavoin korporaatioiden syleilyssä loputkin jäljellä olevasta kriittisestä ja luovasta ajattelusta kuihtuvat vähitellen pois tarpeettomina evoluution jäänteinä. Maailmankuva hankitaan liittymällä jonkin korporaation joukkoihin. Korporaatioiden olemassaolosta tulee maailmankuvan ehto – vaikka todellisuudessa asia on päinvastoin: korporaatioiden olemassaolo perustuu jaettuun kyyniseen maailmankuvaan.

Siksi kyynikon ”etiikka” on korporatistista. Se perustuu maksiimiin ”pidä turpasi kiinni ja hoida hommasi!” Korporaation arvojen hyväksyminen mukisematta on kyynikon mielestä kohtuullinen hinta olemassaolon oikeudesta – ikään kuin siihen tarvitsisi kysyä lupaa korporaatioilta. Näin lausuessaan kyynikko varmaan kuvittelee itsensä ”kypsemmäksi” ”aikuiseksi” kuin kaikki muut. Hänen käsityksensä ”kypsyydestä” ja ”aikuisuudesta” on vain hyvin erikoinen: ”kypsät” ”aikuiset” eivät kyseenalaista auktoriteetteja eivätkä tee arvovalintoja. Myös käsitys ”omista” hommista on outo: kyynikko odottaa hommien tulevan hoidettavaksi jostain ulkopuolelta – ikään kuin muiden asettamat vaatimukset tekisivät hommista jollain tavalla ”omia.” Jos nimittäin nämä hommat olisivat todella omia, turpaa ei tarvitsisi pitää kiinni. Mutta kyynikon subjektivistinen ”etiikka” suhtautuu muiden asettamiin vaatimuksiin muuttamattomana tosiasiana, johon on sopeuduttava riippumatta siitä, onko niissä mitään tavoittelemisen arvoista. Kyynikko voi kuvitella saavuttavansa mielenrauhan vapauttamalla itsensä tällaisista asioista välittämisestä. Mutta muissa asioissa hän tekee itsestään orjan. Kyynikko on pohjimmiltaan homo obediens.

Kyynikko pitää itseilmaisua etuoikeutena, jonka voi saavuttaa hankkimalla valtaa. Hän siis – sitä tietenkään ääneen lausumatta – hyväksyy velvollisuuden olla julkisesti kaikesta samaa mieltä auktoriteettien kanssa. Vaikka kyynikko uskoisikin elävänsä liberaalissa demokratiassa, hän silti kehottaa itsesensuuriin. Jos hänen kehotuksiaan noudatetaan, yhteiskunnasta tulee liberaali demokratia vain paperilla. Kaikkien paitsi auktoriteettien on vaiettava tosiasioista, jotka ovat auktoriteeteille kiusallisia; ja auktoriteetit luonnollisesti niin ikään vaikenevat niistä, vaikka heillä olisi mahdollisuus tehdä toisin. Näin ollen historiallisesti kontingentisti muodostuneiden sosiaalisten konstruktioiden epäkriittinen toisteleminen ohittaa tärkeysjärjestyksessä totuuden ilmaisemisen. Siksi kyynikon näkemykset aiheuttavat postmodernin, relativistisen epäluottamuksen kaikkeen ilmaisuun ja samaan aikaan halveksivat postmodernia relativismia epätotena ikään kuin he hyväksyisivät jonkin auktoriteeteista riippumattoman totuuden mittapuun. Suurempaa tekopyhyyttä on tuskin ollut koskaan olemassa. Se kyynikoiden ”realismista.”

Kyynikon asenne on rakentavimmillaan silloin, kun kyse on vaikuttamisen ehdoista. Jotta voi päästä sellaiseen asemaan, jossa asioihin voi vaikuttaa, täytyy ensin vakuuttaa kaikki vaikutusvaltaiset tahot siitä, että on kaikesta samaa mieltä ja ettei aio muuttaa mitään. Mutta hän ei kerro mitään siitä, mitä sen jälkeen on tehtävä, kun on saatu valtaa. Kyynikolla on taktiikka mihin tahansa mutta ei minkäänlaista strategiaa. Kyynikon ”etiikka” on kuin satiirisen animaatiosarja South Parkin alushousutonttujen manifesti. Plan A: Hankitaan mahdollisimman paljon valtaa. Plan B: ??? Plan C: Profit.

Kyynikon asenne perustuu äärimmäiseen pessimismiin, joka koskee kaikkia ja kaikkea. Se lienee neurofysiologinen suojautumisreaktio pettymyksiä vastaan. Mutta pessimistikin voi pettyä. Näin käy hänen tajutessaan menetetyt tilaisuudet. Pessimisti voi välttyä pettymykseltä vain, jos maailmassa ei kertakaikkiaan ole mitään mahdollisuuksia.

On a priori selvää, että maailmassa joko on mahdollisuuksia tai ei ole mahdollisuuksia. Jos maailmassa on mahdollisuuksia, kyynikot ovat väärässä. Jos maailmassa ei ole mahdollisuuksia, kyynikko puhuu itsensä pussiin kannattamalla kaikkien mahdollisuuksien käyttämistä omien etujen ajamiseen. Jälkimmäinen mahdollisuus osoittaa, että kyynikot eivät ymmärrä, mistä he puhuvat, tai he eivät itsekään usko omaan julistukseensa.

Ehkäpä julistuksen tarkoitus on lannistaa kaikki muut, jotta kyynikot itse voisivat joutumatta kilpailemaan muiden kanssa käyttää kaikki ne tilaisuudet, mihin muut menettävät uskonsa? Tämä strategia kumoaa itsensä pitkällä aikavälillä: lannistetuista tulee uusia kyynikoita, jolloin kyynikoiden määrä kasvaa; ja entistä harvempi uskoo kyynikoiden hämäykseen, koska entistä useampi on itsekin kyynikko; ja siten kilpailu tilaisuuksista lähestyy vähitellen alkuperäistä tasoaan. Kaikki ymmärtävät, kuinka kaikki bluffaavat, mutta kenelläkään ei ole kannustinta olla bluffaamatta. Totta puhumalla antaa vain itsestään yksinkertaisen ihmisen vaikutelman, mikä on haitaksi sosiaalisissa peleissä menestymisen kannalta. Siispä kyynikolle on tärkeämpää se, mitä muut ajattelevat, kuin se, mikä on totta. Kyynikosta ei siis ole realistiksi myöskään tässä suhteessa.

Mutta on empiirinen fakta, että maailmassa on mahdollisuuksia. Jos kyynikko haluaa kiistää tämän, hän joutuu olettamaan, ettei kokemus ole luotettavaa. Jos hän tekee näin, hänen maailmankatsomuksensa on välttämättä alkuperältään ei-empiirinen. Toisin sanoen hän joutuu pystyttämään kokemuksen mitätöivän metafyysisen järjestelmän kyynisyytensä teoreettiseksi perusteluksi. Ja kokemuksen vastaisesta strategiastaan huolimatta kyynikko – tietenkin! – jatkaa julistustaan ikään kuin ”kokemuksen syvällä rintaäänellä.” Jälleen kerran – se kyynikoiden väitetystä ”realismista.”

Juuri tässä kyynikon ylimielinen besserwisserismi ja kaikkitietäväksi tekeytyminen on kuvottavimmillaan. Kyynikko julistautuu kaiken nähneeksi, mutta samalla hän kieltäytyy näkemästä mitään, mikä on ristiriidassa hänen a priori valitsemansa maailmankuvan kanssa. Hän rajoittaa omalla päätöksellään kokemusmaailmaansa niin radikaalisti, että on helppo väittää tietävänsä kaikki siitä vähästä, mikä jää jäljelle. On kuitenkin ilmiselvä virhe yleistää erittäin rajallista otosta koskevat johtopäätökset kaikkeen aineistoon. Kaikki vastaesimerkit, jotka osoittaisivat hänen maailmankuvansa vääräksi, sulkeutuvat automaattisesti pois, koska sopivuus tähän maailmankuvaan on hänelle todellisuuden kriteeri. Maailma on karmea paikka, joten kaikki, mikä ei ole karmeaa, ei voi myöskään olla todellista. Tämä osoittaa kyynikon olevan dogmatisti. Se osoittaa myös, että kyyninen maailmankuva on todellisuudessa valinnan tulos. Tästä seuraa, että myös vaihtoehtoja on olemassa. Kyynikko voisi halutessaan luopua kyynisyydestään ja ottaa vastaesimerkit vakavasti. Ja vaihtoehtojen olemassaolo osoittaa, että näin valittu maailmankuva on väärä. Joka kerta kieltäytyessään vaihtoehtojen huomioimisesta kyynikko kasvattaa tuntemaansa vastaesimerkkien määrää ja tekee omasta maailmankuvastaan entistäkin irrationaalisemman. Mutta kyynisen maailmankuvan ennakkoedellytys on vaihtoehdoista kieltäytyminen. Kyynisen maailmankuvan valitseminen siis kumoaa itsensä.

Maailmassa on siis mahdollisuuksia, mutta kyynikko ei halua nähdä niitä, koska ne eivät sovi hänen maailmankuvaansa. Mutta hän kuitenkin kannattaa jokaisen mahdollisuuden käyttämistä omaksi edukseen. Opetuksestaan huolimatta kyynikko ei tartu tilaisuuteen, vaikka sellainen hänelle tarjoutuisikin. Hän ei nimittäin usko, että se johtaisi mihinkään muuhun kuin entistäkin suurempaan pettymykseen. Äärimmäinen opportunismi ja samaan aikaan kieltäytyminen kaikista mahdollisuuksista kumoaa jälleen itsensä.

Oletetaan optimisti. Oletetaan, että hän tarttuu tilaisuuteen ja käyttää sen hyväkseen. Näin hän osoittaa noudattavansa johdonmukaisesti kyynikon ”etiikkaa” – ainakin tältä osin. Mutta kyynikko ei ole tähän tyytyväinen. Hän näkee optimistin ”opportunistina,” mikä antaa syyn halveksuntaan, vaikka hän toisaalta julistaa äärimmäistä opportunismia. Tai hän näkee optimistin ”idealistina,” joka kuvittelee voivansa muuttaa maailmaa, mikä sekin kelpaa syyksi halveksuntaan. Joka tapauksessa kyynikko mitätöi optimistin rohkeuden tarttua tilaisuuteen sen ylistämisen sijaan. Kyynikko myös muistuttaa hyvin mielellään ”idealisteja” siitä, että kaikki heistä eivät voi menestyä. Mutta jotkut menestyvät. Kyynikko tosin mitätöi heidätkin. Väärin menestytty. Taustalla täytyy olla jokin huijaus, joka ei vain ole tullut ilmi. Tai aluksi tilanne voi näyttää hyvältä, mutta entäpä pitkällä aikavälillä? Jälleen kerran kyynikon on vedottava ei-empiirisiin tekijöihin kieltääkseen muilta onnistumisen ilon. – Jälleen yksi esimerkki siitä, että kyynikko on pohjimmiltaan transsendentalisti: metafyysisistä syistä empiirisellä menestyksellä ei ole arvoa, ja ”todellinen” menestys edellyttäisi menestystä metafyysisten kriteerien suhteen (joita kyynikko tietysti kieltäytyy eksplikoimasta; eihän hän voisi ainakaan julkisesti tunnustautua transsendentalistiksi).

Kyynikko olettaa ”etiikassaan,” että kaiken inhimillisen toiminnan taustalla on itsekäs motiivi. Tässä hän tekee joukon virheitä.

Ensinnäkin empiirisesti on selvää, että joskus ihmiset tekevät epäitsekkäitä tekoja. Esimerkiksi jälkeläisten hankkiminen ei voi perustua oman edun tavoitteluun. Kaikilla on nykyisin kannustin antaa muiden huolehtia uusien sukupolvien tuottamisesta eläkepäivien turvaksi ja keskittyä itse omasta ja muiden varallisuudesta nauttimiseen. Tällöin kyynikko tietysti olettaa tällaisten tekojen taustalle ei-havaittavan itsekkään motiivin, josta toimija ei ole tietoinen vaan luulee toimivansa jonkun toisen hyväksi. Tällöin hänen teoriansa lakkaa olemasta empiirinen ja muuttuu pelkäksi metafysiikaksi. Tämä teoria ei myöskään ole falsifioitavissa. Lisäksi se on täysin epäinformatiivinen: jos kaiken toiminnan käsitteen ja itsekkäästi motivoituneen toiminnan käsitteen alat ovat määritelmän mukaan samat, tämä ”teoria” muuttuu tautologiaksi eikä kerro mitään uutta käyttäytymisestä tai selitä siitä mitään. Johtopäätös: kyynikko ei ole realisti, koska hänen näkemyksensä perustuu puhtaaseen fiktioon.

Toiseksi kyynikko olettaa, että kukaan ei tekisi yhtään mitään, ellei tekemiseen motivoisi jonkinlainen oman edun tavoittelu. Mutta on empiirisesti selvää, että joskus ihmiset toimivat kannustimia vastaan, ja jotkin teot voivat olla motivoivia itsessään. Jotkut pitävät työntekoa itseisarvoisena ja käyvät töissä, vaikka sosiaaliturvan varaan heittäytyminen tuottaisi suuremmat tulot. Jotkut pitävät sivistystä itseisarvoisena ja opiskelevat teoreettista filosofiaa vailla minkäänlaista näkymää oman hyvinvoinnin parantumisesta – korkeintaan sen säilymisestä samana. Arkisempiakin esimerkkejä voidaan keksiä. Ihmisille muodostuu tiettyjä tiedostamattomia tapoja toimia, kuten kävelytyyli, jonka on vaikea kuvitella perustuvan oman edun maksimoivaan laskelmointiin. Jälleen kyynikko joutuu olettamaan ei-empiirisesti, että koska toimintaa on, täytyy olla myös oman edun tavoittelua. Mutta tämä on vain postulaatti, joka seuraa hänen oletuksestaan, että kaiken inhimillisen toiminnan taustalla on itsekäs motiivi. Niin kauan kuin tätä oletusta ei ole todennettu empiirisesti, tällaiset postulaatit ovat vailla sisältöä. Tätäkään teoriaa ei ole mahdollista falsifioida, ja se on yhtä epäinformatiivinen ja tautologinen kuin edellinenkin. Johtopäätös: sama kuin edellä.

On myös epäinformatiivista väittää, että kaikki ihmisen toiminta selittyy itsesäilytysvietillä. Kyynikon etiikassa kaikki erityiset motiivit asetetaan ikään kuin yhden otsikon alle väittämällä, että niiden taustalla on yleinen motiivi, itsesäilytys. Tällöin mitä ihminen tekeekin, kunhan hän jää henkiin, se ”selittyy” itsesäilytyksellä. Syöminen ei selitykään nälän tunteen sammuttamisella ja nukkuminen väsymyksellä vaan itsesäilytyksellä. Ei ole mahdollista käyttäytyä ilman, että se voitaisiin lukea itsesäilytysvietin motivoimaksi: teorian kumoaminen empiirisesti tulee jälleen mahdottomaksi. Jää myös hämäräksi, mikä on se ”itse,” joka säilyy. Persoona on toiminnan ja kokemuksen kautta kasvava lopputulos, ei ikuisesti itseidenttinen monoliitti.

Samalla lopputuloksesta päätellään syy: koska ihminen säilyi hengissä, sen selittää itsesäilytysvietti. Kyynikko siis syyllistyy teleologiseen selittämiseen: hän kertoo, että tapahtuneet ilmiöt johtuvat siitä, että on olemassa luonnollinen taipumus, että ilmiöt tapahtuvat. Hän on siis kuin Molièren näytelmän Le malade imaginaire lääkärit. He selittävät, miksi oopiumi nukuttaa, sillä, että oopiumilla on nukuttava kyky (lat. virtus dormitiva). He kertovat empiirisen faktan toisin sanoin mutta eivät todellisuudessa selitä yhtään mitään. Sen lisäksi, että he eivät kerro mitään uutta empiirisistä seikoista, he myös olettavat tarpeettomasti ei-empiirisiä, ajassa taaksepäin vaikuttavia kausaalisia syitä. Tämä ei eroa lainkaan taikauskosta. Kyynikko on siis kaikkea paitsi realisti selittäessään ihmisten käyttäytymistä.

Kyynikko uskoo tietenkin talouskasvuun. Hän myös varmasti ymmärtää innovaatioiden merkityksen talouskasvulle. Innovaatiot ovat kyynikonkin mielestä arvokkaita, koska ne edistävät tehokkuutta; ja tehokkuus on kyynikon mielestä arvokasta, koska sen edistäminen tarjoaa ainoan menestyksen mahdollisuuden, mihin hän voi edes periaatteessa uskoa. Mutta hänen maailmankuvassaan ei ole minkäänlaista kanavaa innovatiivisuudelle. Tämä johtuu hänen korporatistisesta ”etiikastaan.” Korporaatioiden olemassaolo nimittäin perustuu siihen, että asiat tehdään aina samalla tavalla, mutta ”innovaatio” tarkoittaa oppimista tekemään asioita uusilla menetelmillä. Heti julistettuaan, että maailmassa menestyäkseen on oltava innovatiivinen, hän siis murskaa kaikki toiveet saavuttaa mitään olemalla innovatiivinen. Saadakseen tilaisuuden innovoida on ensin saavutettava korporaatiossa vaikutusvaltaisten ihmisten luottamus. Saavuttaakseen vaikutusvaltaisten ihmisten luottamuksen on vakuutettava heidät siitä, että ei aio muuttaa mitään. Täytyy siis nimenomaan malttaa olla osoittamatta minkäänlaista merkkiä innovatiivisuudesta. Tällä tavoin vähitellen etenemällä organisaatiossa saadessaan tilaisuuden innovoida kaikki muut ovat jo sopeuttaneet odotuksensa lähitulevaisuudesta sen varaan, että mikään ei tule muuttumaan. Jos siis jokin muuttuu, ympäristö joutuu tekemään vastareaktion. Tämä johtaa innovaatiota yrittäneiden ihmisten korvaamiseen konservatiiveilla. Siispä mitään muutosta ei ole mahdollista tehdä aktiivisesti. Lopulta systeemi joutuu ehkä reagoimaan passiivisesti huomatessaan, että jokin sen toimintatavoista on lakannut toimimasta. Asialle olisi voitu tehdä jotain toisin, jos innovatiivisia ihmisiä olisi kuunneltu ajoissa; mutta kukaan ei katso sen olevan intressien mukaista, koska intressit perustuvat virheelliseen oletukseen, että toimintatavat säilyvät samanlaisina. Mutta koska tarpeeksi suuri joukko ihmisiä toimii samoin, tämä oletus alkaa toteuttamaan itseään ja muuttuu todeksi. Samalla kuitenkin heidän toimintansa muuttaa jollain tavalla maailmaa, vaikka sen motiivit perustuvatkin oletukseen sen säilyvyydestä. Muutokset kumuloituvat, jolloin pitkällä tähtäimellä toimintaa joudutaan joka tapauksessa sopeuttamaan. Systeemin ”toimivuus” siis perustuu pelkkään jaettuun uskontunnustukseen; mutta se johtaa siihen, että innovatiivisuudelle ei ole olemassa kannustimia; mikä puolestaan johtaa siihen, että systeemin toiminta aiheuttaa itse muutoksia maailmassa, mikä ennemmin tai myöhemmin tekee jonkin vakiintuneen toimintamallin tehottomaksi tai jopa haitalliseksi systeemille. Siksi muutos voi tapahtua vain koko systeemiä kohtaavan kriisin kautta, vaikka se olisi voitu välttää.

Mutta edellisen kappaleen päättelyketju perustuu oletukseen siitä, että muutos on mahdollista vain soluttautumalla vähitellen järjestelmään. Tämä olettamus on epätosi. Se lienee syntynyt aikakautena, kun oli tavallista tehdä elämän mittainen työura yhden suuren työnantajan palveluksessa. Koko korporatistinen ”etiikka” lienee 30–70-lukujen valtiojohtoisen talouden aikakauden lapsi. Nyt vallassa oleva sukupolvi on lapsuudessaan oppinut sen. Tämä aikakausi on päättynyt Suomessakin viimeistään 90-luvun lamaan ja Neuvostoliiton hajoamiseen. Siksi vallassa olevan sukupolven opit nimenomaan hidastavat sitä, mihin kyynikko pyrkii: tosiasioihin sopeutumista. Korporaatioiden tarjoamat kanavat niiden sisällä menestymiselle ovat näyttäytyneet todellisuutta todellisempina ”tosiasioina,” joihin ympäröivä maailma täytyisi sopeuttaa – ei päinvastoin. Mutta näin ei enää ole. Nykyisin ei nimittäin ole olemassa mitään yhtä tiettyä järjestelmää, johon täytyisi soluttautua. On olemassa useita järjestelmiä. Osa niistä on yhä korporaatioita. Mutta kasvava osa ei ole. Lisäksi osan korporaatioista voi kilpailuttaa.

Mutta todellisuudessa kyynikollakin on etiikka. Hän ei ole valmis uhraamaan mitä tahansa tai ketä tahansa saavuttaakseen jonkin päämäärän kahdesta syystä. Ensinnäkään hän ei uskalla. Toiseksi hän tosiasiassa arvostaakin kaikesta huolimatta joitakin asioita tai ihmisiä niin paljon, ettei hän halua uhrata niitä, vaikka tarjolla olisi mitä. Jos kyynikoilla ei olisi tällaista hiljaista etiikkaa, olisi mahdotonta selittää, miksi he eivät menesty. Sillä heidän itsensä mukaanhan menestyksen avain on täydellinen piittaamattomuus kaikesta muusta paitsi itsestään.

Kyynisyys kumoaa itsensä. Se ei pysty selittämään itseään. Se tekeytyy ”realismiksi,” mutta on todellisuudessa relativismia. Se tekeytyy ”kriittiseksi,” mutta samalla se ottaa auktoriteettien näkemykset ”vallitsevina tosiasioina,” joihin täytyy sopeutua. Se tekeytyy ”individualismiksi,” mutta on todellisuudessa korporatistista kollektivismia. Se tekeytyy kaikkitietäväksi, mutta todellisuudessa se mitätöi empiirisen tiedon vaihtoehtoisista toimintamahdollisuuksista. Se julistaa opportunismia, mutta tositilanteen tullen kieltäytyy tarttumasta tilaisuuksiin ja paheksuu kaikkia tilaisuuteen tarttuneita ja erityisesti siinä onnistuneita milloin milläkin pilkkanimellä. Se kannustaa menestykseen innovoimalla, mutta samalla se kieltää innovoinnin mahdollisuuden.

Näiden ristiriitojen olemassaolon huomaaminen osoittaa tien ulos kyynisyyden lohduttomasta maailmankuvasta. Jokainen kyynikko on matkalla kasvamaan ei-kyynikoksi. He eivät vain ole vielä tajunneet sitä. Mutta samoin kuin riippuvuuksien hoidossa, ongelman tunnustaminen on ratkaisun ensimmäinen askel.

Joillakin kyynikoilla ei ehkä ole tarpeeksi rohkeutta hyväksyä tätä johtopäätöstä, mikä saa heidät käpertymään kurjaan asenteeseensa entistäkin päättäväisemmin. Hehän ovat niin kokeneita ja kaiken nähneitä, etteivät he voi erehtyä. Tällä tavoin he tekevät itsestään onnettomia. Ehkä he ansaitsevatkin sen. Mutta valitettavasti he tekevät lähetystyötä pyrkien tekemään kaikista muistakin onnettomia. He ovat kuin vainopistiäiset: he laskevat munansa uhriin, ja munien kuoriuduttua toukat syövät uhrinsa sisältäpäin, kunnes jäljelle jää pelkkä tyhjä kuori.

Lue lisää:

• Arendt, Hannah: Vita activa
• Dewey, John: Human Nature and Conduct
• Hegel, G. W. F.: Phänomenologie des Geistes
• Horkheimer, Max: Kritik der instrumentellen Vernunft
• Horkheimer, Max & Adorno, Theodor: Dialektik der Aufklärung
• Molière: Le malade imaginaire
• Sartre, Jean-Paul: L’Existentialisme est un humanisme