Pari ajatusta lisää tieteen yhteiskuntavastuusta

Analyyttinen tieteenfilosofia syyllistyy kahdessa tapauksessa samoihin virheisiin kuin postmoderni relativismi: (1) siinä, että se erottaa Humen tapaan tosiasiat arvoista ymmärtämättä, että jotkin arvot ovat myös tosiasioita ja jotkin tosiasiat myös arvoja; ja (2) se laiminlyö tieteen subjektien ruumiillisuuden käytännöllisine seurauksineen. Lisäksi se tekee omaperäisen virheen: (3) se luottaa dogmaattisesti logiikan kykyyn ilmaista kaikki asiat eksplisiittisesti ja formaalisti.

Kun analyyttinen tieteenfilosofia tarkastelee tiedettä, se puhuu vain havainnoista ja teorioista (”kielestä”). Tähän sisältyy oletus, että mikään muu ei ole relevanttia tieteen kannalta, ja oletus, että teorioiden ja havaintojen välinen suhde on suora. Kumpikaan oletus ei ole tosi. Tällöin tiede käsitetään implisiittisesti abstraktina tietyllä kielellä muotoiltujen teorioiden joukkona. Sen välittämässä tiedekäsityksessä ei ole tutkijoita, koelaitteistoja eikä tieteellisiä instituutioita. On ikään kuin havainnot järjestyisivät itsestään mielekkäiksi kokonaisuuksiksi ja mielekkäät teoriat syntyisivät tyhjästä. Tosiasiassa tiede on kuitenkin toimintaa, johon osallistuvat lihaa ja verta olevat elävät, ruumiilliset tutkijat, ja he käyttävät niin ikään aineellisia havaintovälineitä. Minne analyyttiseltä filosofialta unohtui tieteen materiaalinen puoli? Mitä ylipäänsä on aine? Ei ainakaan havaintojen looginen konstruktio; realistin mielestä tämä olisi puuhun kiipeämistä ahteri edellä, sillä hänen mukaansa aine edeltää logiikkaa ja havaintoja; siispä vain idealisti voi olla tyytyväinen analyyttisen filosofian tiedekäsitykseen. Jokaiselle tieteentekijälle tieteellisen toiminnan aineellisuus on niin arkipäiväinen seikka, että sitä voi pitää itsestään selvänä. Analyyttinen filosofia käyttäytyy ikään kuin sitä ei olisi olemassa lainkaan. Sitä kiinnostaa vain teorioiden sisäinen logiikka. Se häivyttää silmistään kaiken sen konkreettisen tekemisen keskeneräisten teorioiden testaamisen parissa, mikä ei sovi sen käsitykseen tieteestä valmiina lopputuloksina, jotka ovat esitettävissä loogisesti moitteettomassa muodossa. Tieteilijöiden ruumiillisuuden ja aineellisten välineiden sivuuttaminen johtaa analyyttisen filosofian samoihin ongelmiin kuin postmodernin relativismin tapauksessa, jota ruodittiin tämän kirjoitussarjan edellisessä osassa. Analyyttisen filosofian vaikeneminen kokeellisesta käytännöstä on sitäkin hämmästyttävämpää, kun ottaa huomioon, että fysiikka, analyyttisen filosofian suosikkitiede, on kokeellinen tiede.

Materiaalisen puolen lisäksi analyyttinen tieteenfilosofia puhuu tuskin lainkaan keksimisestä tai luovuudesta. Kun se on saanut käsiinsä tutkimuksen lopputuloksen, se retusoi siitä pois kaikki ne arvaukset, jotka eivät teoriaa luodessa johtaneetkaan mihinkään. Sen käsitys selittämisestä on deduktiivinen suhde empiirisen lain ja yleisemmän teoreettisen lain välillä: kokeellisen lain on seurattava deduktiivisesti teoreettisesta laista. Tämä saa tieteen näyttämään teleologiselta prosessilta, jossa todet teoriat ikään kuin vetävät tutkimusta puoleensa: koska suhde on deduktiivinen, mihinkään muuhun tulokseen ei voitu päätyä; oli välttämätöntä, että juuri oikea teoria keksittiin. Mutta miksi tätä ei tiedetty jo etukäteen? Ja jos lopputulos oli selvä, mihin koko tutkimusta tutkijoineen ja kokeineen edes tarvittiin? Onhan kyse deduktiivisesta suhteesta, jolloin empiirinen laki sisältyy jo tunnettuun teoreettiseen lakiin. Ja kuinka teorian totuus vaikuttaa taaksepäin ajassa hetkeen, jolloin sitä ollaan vasta keksimässä? Totuus ei ole materiaalinen olio vaan relaatio proposition (jonka teorian sisältämä väitelause ilmaisee) ja tosiasioiden välillä. Sillä ei siis ole – eikä voi olla – kausaalisia ominaisuuksia, kaikkein vähiten ajassa taaksepäin vaikuttavia. Se ei siis kykene suuntaamaan tutkimusta. Kuinka siis analyyttinen filosofia selittää tieteellisesti, kuinka tiede itse toimii? Se on selitettävä jollain muulla keinolla kuin sanomalla, että todet teoriat löytyivät, koska ne ovat tosia. On vedottava tutkijoiden kekseliäisyyteen. Mutta se ei noudata deduktiivista logiikkaa. Se noudattaa etsimisen logiikkaa: arvauksia, arvausten loogisten seurausten testaamista käytännössä, epäonnistumisia ja uusia arvauksia; prosessi jatkuu, kunnes tyydyttävä teoria keksitään. Mikään kausaalinen prosessi ei suuntaa arvauksia automaattisesti kohti oikeaa lopputulosta.

Analyyttinen filosofia kerskailee ”tieteellisyydellään,” jota se on koettanut yli sadan vuoden esittää sitoutumalla luonnontieteelliseen maailmankuvaan, erityisesti fysiikkaan. Todellisuudessa analyyttinen filosofia on pohjimmiltaan rationalistista; kartesiolaisuus on siihen sisäänrakennettuna sen implisiittisen kokemuskäsityksen vuoksi: kokemus käsitetään oletusarvoisesti ilman argumenttia pelkkänä passiivisena aistimusten vastaanottamisena ja aktiivinen toiminta sivuutetaan ilman perusteluita; ja logiikka oletetaan varman tiedon perustaksi ilman argumenttia. Luonnontieteen todellinen perusta, kokemus, ei sovi analyyttisen filosofian perustaksi, koska analyyttiset filosofit luottavat vain aksioomiin ja niiden deduktiivisiin seurauksiin, ja aksioomia ja deduktiosääntöjä ei valita kokemuksen vaan ”järjen” perusteella. Mikään ei takaa, että ”järjen” sijaan kyse ei ole vain potentiaalisesti arvolatautuneista, vakiintuneista ennakkoluuloista; mutta tästä huolimatta analyyttisille filosofeille logiikan systeemit muodostavat mukamas ”objektiivisen” ja ”arvoneutraalin” todellisuuden. Analyyttinen filosofia on implisiittisesti kartesiolaista suhtautuessaan kokemukseen oletusarvoisesti kylmäkiskoisesti; kartesiolaisen egon tilalle vain on asetettu deduktiivisen logiikan systeemit. Fysiikkaankin sitoudutaan analyyttisessä filosofiassa tosiasiassa vain siksi, että se vaikuttaa formaalilta, ei siksi, että sen kokeelliset tulokset ovat systemaattisesti toistettavissa (mikä olisi paljon parempi perustelu). Mutta kuinka ja millä perusteilla deduktiivisen logiikan aksioomat ja päättelysäännöt on valittu? Valinnan on tehnyt joukko loogikoita, jotka ovat lihaa ja verta taustaoletuksineen ja intresseineen. Ei ole osoitettu, että tämä valinta olisi tehty sellaisessa tyhjiössä, että loogikoiden taustaoletukset ja intressit eivät olisi päässeet vaikuttamaan siihen. Vaikka kaikki loogikot olisivat aksioomista yksimielisiä, se ei todistaisi, ettei taustaoletuksia ja intressejä olisi sisäänleivottuina aksioomissa, sillä jäljelle jäisi se varteenotettava mahdollisuus, että tällöin kaikilla loogikoilla vain sattuisi olemaan samat taustaoletukset ja intressit.

Toisin kuin analyyttisesta filosofiasta voisi helposti käsittää, kaikki asiat eivät noudata logiikkaa. Logiikka pätee vain propositioihin. Mutta mitä ovat propositiot? Useimmat analyyttiset filosofit vastaavat niiden olevan ns. abstrakteja olioita: joko universaaleista ja partikulaareista (*) muodostuvia rakenteita tai mahdollisten maailmojen (**) joukkoja. Mutta mistä voi tietää, onko abstrakteja olioita olemassa? Ne eivät vuorovaikuta kausaalisesti. Siksi niistä ei voi olla olemassa kokemusta. Ei siis ole – eikä voi olla – olemassa perusteita uskoa niiden olemassaoloon. Jos abstrakteja olioita ei ole olemassa, joko propositioita ei ole olemassa tai propositiot ovat jotain muuta kuin abstrakteja olioita. Jos propositioita ei ole olemassa, ei ole olemassa mitään, mihin logiikka soveltuu. Tällöin ajattelulla ei ole olemassa normatiivista standardia. Jos ajattelulla ei ole normatiivista standardia, mikä tahansa täytyy laskea tieteeksi, eikä minkäänlaiselle kritiikille ole loogisia perusteita; tällöin päädytään feyerabendilaiseen anarkismiin. Jokainen aidosti vastuullinen tieteentekijä uskoo, että tämä tulos täytyy eliminoida. Kuvitelkaapa onnettomuuksien uhrit homeopaattien vastuulla. Kuvitelkaapa alkemisti valmistamassa lääkkeitä. Kuvitelkaapa vähemmistöihin kuuluvat ”eheytyksessä.” Kuvitelkaapa astrologi ennustamassa satelliittien lentoratoja. Kuvitelkaapa kaupungin vesihuolto kaivoonkatsomisopin kannattajien käsissä. Kuvitelkaapa maailmanlopun kultti houkuttelemassa ihmisiä testamenttaamaan rahansa sille ja tekemään sen jälkeen itsemurhan. Kuvitelkaapa dialektinen materialisti tekemässä päätöksiä valtion budjetista. Kuvitelkaapa katolilainen pappi manaamassa demoneja mielisairaista. Ajattelun normatiivisten standardien olemassaolo edellyttää, että propositioiden täytyy olla jotain muuta kuin abstrakteja olioita.

Ongelmaan ei voi vastata johtamalla olemassa olevat formalismit uusista formalismeista. Logiikan perusteleminen logiikalla on petitio principii: se olettaa sen, mitä sen pitäisi todistaa. Tästä syystä logiikka ei voi todistaa omaa soveltuvuuttaan ja mielekkyyttään. Uusien kaavojen lisääminen vain siirtää vanhoja yhtälöitä koskevan ongelman uusiin yhtälöihin. Jos uudet yhtälöt perustellaan vielä uudemmilla yhtälöillä, jne., joudutaan päättymättömään rekursioon. Ei ole olemassa ensimmäistä yhtälöä, josta kaikkien muiden yhtälöiden perusteleminen voitaisiin aloittaa; ja vaikka olisikin, ensimmäinen yhtälö pitäisi perustella jollain muulla kuin yhtälöllä, jolloin oletettaisiin ratkaistuksi juuri se ongelma, mikä on ratkaisematta.

Analyyttisen filosofian ylimielisyys tulee helpoiten ilmi silloin, kun se julistautuu ”eksaktiksi.” Koska formaali logiikka on puhtaan eksaktia, analyyttinen filosofia katsoo kaiken epäeksaktin vähemmän arvokkaaksi, jopa täysin arvottomaksi, toisinaan jopa epätodelliseksi. Mutta tällöin se osoittaa tahattomasti, että jokin arvojärjestys on kuin onkin olemassa. Lisäksi se tekee idealistisen oletuksen, että arvokkuuden tai todellisuuden kriteeri on se, mitä jokin ihmisten keksimä konstruktio kuten formaali logiikka sanoo; tällöin taas tehdään implisiittinen oletus, että formaalilla logiikalla on reaalisisältöä, jolloin se ei olekaan formaalia. Ja vaikka jokin looginen kalkyyli olisikin täydellisen eksakti systeemi, se ei takaa, että sillä on minkäänlaista relevanssia. Logiikka pätee vain propositioihin, jotka ovat määräisiä merkitysyksiköitä. Mikään ei takaa, että kokemus on valmiiksi jäsentynyt täysin määräisiksi merkitysyksiköiksi, joita formaalien kalkyylien avulla voitaisiin lähteä työstämään. Jotta aina jollain tavalla epämääräisestä kokemuksesta päästäisiin sellaiseen informaation käsittelyn vaiheeseen, jossa eksaktista logiikasta olisi jotain hyötyä, täytyy siis ensin tehdä jotain epäeksaktia – muutenhan se olisi osa logiikkaa –, minkä avulla epämääräisyyteen saadaan hahmottumaan selkeitä jäsennyksiä. Eksaktiuden perikuvassa tietokoneessakin vilisee bittejä, mutta tosiasiassa analogista signaalia vain approksimoidaan bittien avulla. Epämääräinen analoginen signaali on todellinen, ”eksaktit” bitit ovat vain sen karkea hahmotelma; ja se menetelmä, millä analogisesta signaalista erotellaan bittejä, on analoginen.

Niin sanottu ”naturalismi” on pyrkinyt haastamaan analyyttisen filosofian sisäänrakennetun kartesiolaisen epäluulon kokemusta kohtaan väittämällä, että tiede ei tarvitse a priori oikeutusta. ”Naturalisteiksi” itseään kutsuvat analyyttiset filosofit lähtevät liikkeelle luonnontieteiden vakiintuneista menetelmistä ja kieltävät mahdollisuuden saavuttaa aitoa tietoa a priori -menetelmillä. Tähän saakka ”naturalismista” voitaisiin puhua ilman lainausmerkkejä. Mutta eräät itseään ”naturalisteiksi” kutsuvat kieltävät arvojen olemassaolon sillä perusteella, että fysiikka ei löydä niitä todellisuuden perusrakenteesta. Jo varhaiset analyyttiset filosofit suhtautuivat hyvin kielteisesti arvoihin pitäen niitä pelkästään ”subjektiivisina” tai ”emotiivisina” – siis käytännössä ”epätodellisina.” Mutta kun fysiikan metodissa arvot on suljettu pois a priori, onko ihmekään, että niitä ei löydetä? Arvojen kieltäminen se vasta edesvastuuton kanta onkin. Jos arvoja ei ole tai jos eri arvoille ei ole objektiivista standardia, seuraa yhteiskunnallinen mielivalta: koska kukaan ei pysty väittämään johdonmukaisesti, että jokin arvo on parempi kuin jokin toinen arvo, lopputuloksena ne, joilla on eniten voimaa ja jotka ovat valmiimpia käyttämään sitä häikäilemättömimmin, saavat absoluuttisen vallan käsiinsä ja voivat pakottaa muut noudattamaan omia arvojaan. Yksikään eläin ei kykene jatkamaan elämäänsä arvotyhjiössä, jota ”naturalismin” osajoukko fysikalismi ihannoi. Ilman arvoja ei ole toimintaa, ja ilman toimintaa ei elämän jatkaminen ole mahdollista. Lisäksi arvojen kieltäminen kumoaa itsensä, sillä tällaiseen projektiin ryhtyminen edellyttää arvovalintaa. Todellinen naturalisti (ilman lainausmerkkejä) lähtee liikkeelle kokemuksesta sellaisena kuin se luonnostaan esiintyy rajoittumatta jonkin tietyn tieteen kokemuskäsitykseen. Arvot ja päämäärät ovat luonnollinen osa kokemusta; niiden olemassaoloa ei edes tarvitse todistaa tai johtaa jostain vielä kokemusta itseään fundamentaalimmasta. Nimenomaan kokemusta, josta arvot on sensuroitu pois, ei esiinny luonnossa paitsi harvinaisissa erikoistapauksissa kuten fysiikan tutkimuksessa. Jos rajoituttaisiin esimerkiksi fysiikan kokemuskäsitykseen, tällöin tehtäisiin a priori oletus metodista, mikä on juuri se, mitä naturalismin pitäisi välttää ollakseen johdonmukaista. Lisäksi sarjan edellisessä osassa nähtiin, että fysiikkakin on arvolatautunutta: jokainen fysiikan tutkimustulos on kannanotto, että tietynlainen toiminta johtaa tuloksiin, toisenlainen ei. Fysiikka paljastaa, millä tavalla maailma on jo puolueellinen. Koska fysiikan tulokset vaikuttavat toimintaan, niillä on aina eettistä ja poliittista relevanssia. On tärkeää huomata, että fysiikan reaalisisältö, ei sen formalismit, on tässä se, millä on merkitystä.

Näiden varausten puitteissa naturalismi on aito vaihtoehto analyyttiselle filosofialle. Jälkimmäinen yrittää oikeuttaa kokemuksen johtamalla ne formaaleista entiteeteistä. Ensimmäinen pyrkii päinvastoin oikeuttamaan formaalit entiteetit kokemuksella. Analyyttiselle filosofialle olisi täysin vieras väite, että logiikka täytyisi oikeuttaa jollain muulla, kun se on tottunut oikeuttamaan kaiken muun logiikalla. Analyyttisen filosofian prioriteettijärjestys olisi oikeutettu, jos olisi osoitettu, että formaalit entiteetit ovat ensisijaisia. Mutta mitään tällaista todistusta ei ole mahdollista antaa sortumatta päättymättömään rekursioon, kuten edellä nähtiin.

Aidosti vastuullinen tiede ei lähde liikkeelle täysin fiktiivisestä tilanteesta. Tällainen fiktiivinen tilanne on esimerkiksi analyyttisen filosofian implisiittisesti olettama myyttinen tyhjiö, jossa ei ole ennakkoluuloja eikä arvoja, mutta siitä huolimatta pitäisi pystyä tekemään valinta, mitkä aksioomat ja päättelysäännöt otetaan käyttöön. Vaikka tällainen tyhjiö olisi mahdollinen, mikään ei takaa, että siinä muodostetut teoriat johtavat mihinkään muuhun kuin mielivaltaan. Aidosti vastuullinen tiede ottaa huomioon tutkimuksen aineellisen ja luovan puolen, jotta tieteen kykyä saavuttaa tosia tuloksia ei jouduttaisi selittämään ihmeillä. Aidosti vastuullinen tiede kykenee selittämään myös itsensä rationaalisesti (mutta ei rationalistisesti), sillä muuten tieteen luotettavuus jäisi pelkäksi uskon asiaksi, mikä johtaisi dogmaattisuuteen ja auktoriteettiuskoon.

(*) Partikulaarit tarkoittavat yksilöolioita. Universaalit ovat yleiskäsitteitä, joiden ajatellaan soveltuvan partikulaarien joukkoihin tai luokkiin. Esimerkiksi Musti ja Rekku ovat koiria. Musti ja Rekku ovat partikulaareja. ”Koira” on universaali, koska sen voi predikoida sekä Mustista että Rekusta. Ennen kuin sana ”realismi” sai nykyisen, ei-teknisen arkimerkityksensä (”objektiivisiin olosuhteisiin täytyy mukautua”) vastakohtana ”idealismille” (”ei ole olemassa objektiivisia olosuhteita”), ”realisteiksi” kutsuttiin niitä, joiden mukaan jotkin universaalit ovat itsenäisesti olemassa, vastakohtana ”nominalisteille,” joiden mukaan vain yksilöoliot ovat todellisia. ”Realistien” ja ”nominalistien” kiistaa kutsutaan universaalien ongelmaksi. Ongelma juontaa juurensa Platonin ja Aristoteleen filosofioihin. Kiivaimmillaan kiista oli keskiajalla.

(**) Mahdolliset maailmat ovat modaalilogiikan käsite, jonka avulla kuvataan loogisia mahdollisuuksia, joiden ei tarvitse olla tiukassa mielessä tosia eli vastata aktuaalista maailmaa. Mutta vaikka mahdolliset maailmat toimivat formaaleissa systeemeissä, tästä ei seuraa, että niitä olisi olemassa. Aina on mahdollista keksiä esimerkiksi formaali yksisarviskalkyyli, mutta siitä ei seuraa, että yksisarvisia on olemassa.

Lue lisää:

  • Dewey, John (1929): The Quest for Certainty: A Study of the Relation of Knowledge and Action.

  • Dewey, John (1938): Logic: The Theory of Inquiry.

  • Heidegger, Martin (1927): Sein und Zeit.

  • Husserl, Edmund (1936): Krisis der europäischen Wissenschaften und die transzendentale Phänomenologie: Eine Einleitung in die phänomenologischen Philosophie.

  • Määttänen, Pentti (2009): Toiminta ja kokemus: Pragmatistista terveen järjen filosofiaa.

  • Määttänen, Pentti (2015): Mind in Action: Experience and Embodied Cognition in Pragmatism.

  • Noë, Alva (2004): Action in Perception.

  • Peirce, Charles S. (1992; 1998): The Essential Peirce. (2. osaa.)

  • Peirce, Charles S. (1931–5; 1958): The Collected Papers of Charles Sanders Peirce. (8 osaa.)

  • Short, T. L. (2007): Peirce’s Theory of Signs.

  • Stjernfelt, Frederik (2014): Natural Propositions: The Actuality of Peirce’s Doctrine of Dicisigns.