Yleensä ajatellaan, että demokraattisessa yhteiskunnassa ja erityisesti tieteessä keskustelun on oltava vapaata: auktoriteeteilla, traditioilla, myyteillä ja uskonnoilla ei ole veto-oikeutta siihen, mitä saa ilmaista julkisesti. Eräs tunnetuimpia tätä ajattelutapaa kannattaneita filosofeja oli valistusajan suurin nimi Immanuel Kant, jonka mukaan valistus on vapautumista itse aiheutetusta lapsellisuuden tilasta. Ei siis tule luottaa auktoriteetteihin ym. vaan ainoastaan järkeen. Tieteen uskottavuus oli siis perusteltava sillä, että sen metodi perustuu universaaliin järkeen. Tämä on Kantin mukaan todistettava a priori, kokemuksesta riippumattomasti; muutoin tieto ei voi olla täysin varmaa, ja vain täysin varmaa tietoa voi kutsua tiedoksi sanan varsinaisessa merkityksessä.

Toinen valistusajattelija, johon usein vedotaan, on David Hume, joka teki erottelun tosiasia- ja arvoväitteiden välillä: siitä, miten asiat ovat, ei voi johtaa sitä, kuinka niiden tulisi olla. Faktat on siis periaatteessa erotettu arvoista. Tästä syystä usein väitetään, että tiede on tai että tieteen tulee olla arvoneutraalia. Siksi on myös esitetty, että arvoneutraalisuus on peräti objektiivisuuden edellytys. Tältä perustalta ajatellaan, että tekniikka ja ruumiillinen toimeliaisuus on aina joidenkin intressien värittämää, mutta järki ja tieto sanan varsinaisessa merkityksessä ovat (oletuksen mukaan) intressittömiä. Englannin kieli ylittää tämän ilmaisemisessa suomen kielen sanalla disinterested.

Postmoderni relativisti on monessa suhteessa Humen ja Kantin perillinen (vaikka edellä mainittujen aatteiden historia juontaa juurensa jo antiikkiin – minnekäs muuallekaan). Hän on samoilla linjoilla, mutta koska yksilön järki voi johtaa hänen harhaan, hän korvaa järjen vapaalla keskustelulla demokraattisessa yhteisössä. Relativisti ajattelee, että jokaisen käsitteen tai teorian merkitys on mielivaltainen, ja tästä syystä niitä ei ole mahdollista asettaa paremmuusjärjestykseen. Hän pitää vähintäänkin ylimielisenä ellei jopa totalitaarisena väitettä, että maailma on tietynlainen, eikä se muutu toiseksi erilaisia käsitteitä käyttämällä. Vetoaminen tosiasioihin on keskustelun tukahduttamista. Sehän on selvästi osoitus pyrkimyksestä dominoida ilmapiiriä asettamalla itsensä ja omat käsitteensä muita korkeampaan asemaan, jos väittää jotain todeksi ja jotain muuta epätodeksi. Se on arvovalinta, jota ei ole tehty demokraattisen keskustelun perusteella, ja jolle ei siten ole perustaa mielivaltaisten merkitysten maailmassa. Relativistin mukaan on osoitus aikuisuudesta, että sulkeistaa tai jopa kieltää keskustelusta riippumattomat tosiasiat sillä perusteella, että niitä ei ole hyväksytty päteviksi diskurssissa. Ainoastaan lapset vetoavat keskustelun ulkopuolisiin tosiseikkoihin – ikään kuin olisi olemassa jokin diskurssin ulkopuolinen auktoriteetti, jonka luotettavuus on dogmi.

Mutta realistin mielestä objektiivinen, diskurssista riippumaton todellisuus on olemassa – olipa se dogmaattista tai ei. Jos relativisti on oikeassa siinä, että merkitys on mielivaltaista, miksi hän ei suostu lyömään realistin kanssa vetoa, murskautuuko hän tunnistamattomaksi hypättyään pilvenpiirtäjän katolta? Tämän probleeman keksi Pentti Määttänen, mutta relativisti pystyy vastaamaan siihen johdonmukaisesti. Relativisti vastaisi tietenkin, että vedonlyönti realistin kanssa on epäeettistä – sehän olisi kuin vedonlyöntiä lapsen kanssa –, joten hänellä on oikeus kieltäytyä siitä. Tätä tekosyytä käyttämällä relativisti pystyy johdonmukaisesti kieltäytymään aatteensa seurausten johdonmukaisesta testaamisesta.

Mutta keskustelun dominoiminen ja totalitarismi on paljon pelkkää tosiasioihin vetoamista monisyisempi asia. Itse asiassa juuri relativisti tarjoaa diktatuureille täyden toimintavapauden. Diktatuuri pystyy pakottamaan propagandakoneiston ja viime kädessä väkivallan uhalla ihmiset uskomaan periaatteessa mitä tahansa, mutta relativistin kiellettyä objektiivisten totuusstandardien olemassaolon hänelle ei jää mitään loogista mahdollisuutta kritisoida sitä. Diktatuureilla on tietenkin käytössään suuri joukko epädemokraattisia, keskustelun ulkopuolisia kovia tosiasioita avittamassa ihmisiä mielipiteen muodostamisessa, mutta relativisti ei voi vedota niihin johdonmukaisesti. (Ongelma on saman tyyppinen kuin anarkistin kanssa: jos ei ole laillista järjestysvaltaa, valtatyhjiön täyttää järjestäytynyt rikollisuus, eikä anarkisti voi vedota johdomukaisesti lailliseen järjestysvaltaan sen estämiseksi.)

Postmodernismi on siis sosiaalisesti edesvastuuton kanta, vaikka se voi vaikuttaa puoleensavetävältä näin ”totuuden jälkeisenä” tai ”vaihtoehtoisten faktojen” aikana. Ainoa tapa, millä tiede voi osoittaa yhteiskuntavastuunsa, on lyödä julkisia, empiirisiä faktoja tiskiin. Tämä ei ole keskustelun rajoittamista vaan lisäaineiston tuomista siihen.

Itse asiassa relativisti on myös yhdessä keskeisessä merkityksessä dogmatisti. Hän nimittäin tekee piilevän antropologisen olettamuksen, että ihmiset ovat diskurssia käyviä olentoja eivätkä mitään muuta sen lisäksi – ja vaikka olisivatkin, se voitaisiin selvittää vasta keskustelun jälkeen. Empiirinen aineisto osoittaa kiistattomasti, että ihmisillä on ruumis ja siihen liittyviä objektiivisia velvoitteita. Tosiasiat ja arvot liittyvät ruumiillisen olemassaolomme vuoksi sittenkin toisiinsa. Mutta he mitätöivät tämän ”keskustelun ulkopuolisena faktana,” joka on kaiken kukkuraksi vieläpä ”suhteessa kieleen.” Empiirinen aineisto voidaan relativistin mukaan huomioida vasta, kun diskurssissa on päästy yksimielisyyteen metodista. Toisin sanoen relativistit kuvittelevat voivansa asettua luonnon ylä- tai ulkopuolelle ja keskustella ikään kuin irrallaan empiirisestä maailmasta ja sitten päätyvänsä metodiin, joka onnekkaasti on vieläpä sellainen, joka soveltuu empiirisen maailman tutkimiseen, vaikka se on valittu empiriasta riippumatta. Tämä on ilmiselvää kartesiolaisuutta, jossa kartesiolaisen egon on korvannut diskurssia käyvä yhteisö. Niin kutsuttu postmoderni ei siis olekaan postmodernia vaan hyvinkin modernia – sikäli kuin Descartes katsotaan modernismin arkkityypiksi. Ja jos ei itsensä ja käsitteidensä sijoittaminen maailman ylä- tai ulkopuolelle ole ylimielistä, niin ei sitten mikään.

Vaikka se, että kukin meistä on syntynyt tietyn tyyppisen ruumiin kanssa – tai tarkemmin sanoen: tietyn tyyppiseksi ruumiiksi –, ei postmodernistille sovikaan, sen sulkeminen diskurssin ulkopuolelle ei saa tätä tosiasiaa katoamaan. Ja tosiasioiden johdonmukainen sivuuttaminen tai peräti kieltäminen teorian perusteella se vasta ylimielistä onkin. Todellisuudessa eläminen vaatii jatkuvaa päätöksentekoa tosiasioiden pohjalta. Ruumiimme olemassaolon jatkaminen on arvo, joka on pelissä, vaikka sitä ei argumentaatiossa otettaisikaan huomioon. Jos relativistit kieltävät tämän, evoluutio alkaa suosia realisteja, ja relativistit katoavat maan päältä ennen pitkää itsestään. Me olemme siis jo sitoutuneita tiettyihin arvoihin olemassaolomme vuoksi. Tiettyihin arvoihin sitoutumista tosiasiallisesti ei tule kiistää sen nojalla, että vaikuttaisi objektiivisemmalta tieteellisessä diskurssissa. On nimenomaan objektiivisempaa tunnustaa sitoutumisensa tiettyihin arvoihin, koska sekin on fakta. Silmien ummistaminen kategorisesti tosiasioilta ja niihin olennaisesti liittyviltä arvoilta johtaa silkkaan mielivaltaan, joka riittää pitämään ihmiskunnan hengissä vain sattumalta.

Vaikka kartesiolaisuus on epätosi realistin mielestä, tämä ei riitä vakuuttamaan relativistia siitä, että empiiristen seikkojen huomioiminen on rationaalista jo ennen kuin metodista on päästy yksimielisyyteen. Kartesiolaisuuden kumoaminen empiirisesti olisi petitio principii: relativistit ovat asettaneet juuri kokemuksen luotettavuuden kyseenalaiseksi, joten siihen vetoaminen on sen olettamista, mikä pitäisi todistaa. Siksi tosiasioihin vetoaminen ei ole tehokas argumentti relativisteja vastaan.

Mutta ironista on, että tällöin relativistit itse pyrkivät dominoimaan keskustelua sallimalla ainoastaan ei-empiirisen aineiston pääsyn keskustelun aiheiden joukkoon. Näin ollen he itse ovat tehneet a priori metafyysisen olettamuksen ja arvovalinnan, mikä tosiasiassa kumoaa heidän omat perustelunsa. Tämä on pureva vasta-argumentti: relativismi on omien periaatteidensa mukaan dogmatismia.

Yhdessä asiassa relativisti on oikeassa: siinä, että tosiasioihin vetoaminen on puolen valitsemista. Tiede ei oikeastaan voi pysyä puolueettomana. Jokainen fysiikankin tutkimustulos on kannanotto: tietyt asiat ovat ja tietyt asiat eivät ole fysikaalisesti mahdollisia. Rajaamalla pois pelkän logiikan sallimia vaihtoehtoja puolueettomiksi väitetyt tulokset itse asiassa suuntaavat toimintaa joka tapauksessa, olipa se tarkoitettua tai ei. Siten tieteellisillä tuloksilla on aina myös jonkinlaista poliittista merkitystä.

Postmoderni merkitysteoria katsoo, että symbolin (käsitteen, teorian, jne.) merkitys on siinä, että se voidaan muuttaa toiseksi symboliksi. Mutta tällöin jää epäselväksi, kuinka tällöin on mahdollista puhua mistään todellisesta. Symboli seuraa symbolia loputtomasti, mutta tällä prosessilla ei näytä olevan mitään yhtymäkohtaa minkään empiirisen kanssa. Jos sen sijaan hyväksytään merkitysteoria, jonka mukaan käsitteen tai teorian merkitys on sen käytännöllisissä seuraamuksissa, tiede ei voi olla puolueetonta. Mitään teoriaa ei nimittäin ole tällöin mahdollista ymmärtää ymmärtämättä, mitä siitä seuraa käytännössä. Vaatimattomimmillaan tämä voi tarkoittaa vain sitä, että asettamalla koelaitteiston parametrit tietyllä tavalla saadaan tietyllä todennäköisyydellä tiettyjä mittaustuloksia.

Mutta samalla tieteen puolueellisuus ei ole ongelma. Koska maailma on jo puolueellinen, halusimme tai emme; ja tiede on elämälle suureksi avuksi kertoessaan meille sen, millä tavalla maailma suosii tietyn tyyppistä toimintaa toisenlaisen toiminnan kustannuksella.

Postmoderni relativisti tietenkin kiistää kaiken edellä sanotun: siinähän oletetaan dogmaattisesti, että maailmalla on ajattelusta riippumaton rakenne. Mutta hyvä relativisti, sitä ei oleteta. Se on testattu tutkimustulos, ei a priori spekulaatiota – toisin kuin vaatimus, että metodista on ensin päästävä yksimielisyyteen. Se ei ole myöskään uskollisuutta auktoriteetille. Tosiasioihin ei vedota niiden itsensä vuoksi vaan niiden avulla saavutettavien tulosten vuoksi. Tosiasiat eivät ole finaalisia, joiden toteamisen jälkeen keskustelu ja tutkimus voidaan lopettaa. Ne ovat lähtökohta keskustelulle, tutkimukselle – ja ennen kaikkea tekniselle kekseliäisyydelle. Niiden avulla rakennetaan tunnetuiksi osoittautuneiden menetelmien avulla jotain parempaa kuin mitä luonnosta sellaisenaan löytyy. Tieteen uskottavuus piilee sen toistettavissa tuloksissa, ei sen a priori taustaoletusten a priori diskursiivisessa oikeutuksessa.

Ja jos relativisti on oikeassa, miksi kenenkään pitäisi kuunnella häntä? Jos merkitys on mielivaltaista, kaikki diskurssi on turhaa.

Hume oli väärässä erottaessaan tosiasiat ja arvot kategorisesti. Descartes ja Kant olivat väärässä vaatiessaan, että maailmaa koskevalla tiedolla täytyy olla a priori oikeutus. Auktoriteeteista ym. voidaan irtaantua toisellakin tavalla: kääntämällä huomio täysin varman, demonstratiivisen tiedon tavoittelusta vähän vähemmän varmaan empiiriseen, kokeelliseen tietoon; kääntämällä huomio tiedon alkuperästä sillä saavutettaviin tuloksiin.

Vaikka kokeellinen tieto ei ylläkään täydelliseen varmuuteen, se on silti arvokkaampaa kuin teoreettisen tiedon varmuus, sillä sen avulla voidaan tehdä maailmasta ennakoitavampi ja oikeudenmukaisempi paikka. Tinkimällä pikkiriikkisen täydellisen teoreettisen varmuuden tavoitteesta saavutetaan paljon suurempaa käytännön varmuutta kuin tinkimättä jättämällä. Teoreettisen varmuuden tavoittelu hyväksyy käytännössä maailman epätäydellisyyden ja epävarmuuden sellaisenaan, koska sille on korvikkeena mielikuvituksellinen, reaalimaailman ulkopuolelle projisoitu teorian maailma, joka on kuitenkin saavutettavissa vain ajattelemalla. Keskittyminen pelkkään teoreettiseen kontemplaatioon sillä verukkeella, että se on täydellisen varmaa, johtaa pelkkään välinpitämättömyyteen todellisia, empiirisiä ongelmia kohtaan ja siten edelleen konservatiiviseen politiikkaan. Mitä muuta voisikaan odottaa niiltä, joiden ihanteena on intressittömyys? Intressittömyys ja puolueettomuus ovat kuitenkin vain näennäisiä iskulauseita teoreettisen varmuuden tavoittelijoille, sillä heidän ihanteidensa seuraamukset edistävät tosiasiassa vakiintuneiden valtarakenteiden intressejä. ”Puolueettomuus” on naamioitua passiivisuutta käytännön ongelmien edessä.

Tieteen yhteiskuntavastuuseen kuuluu ruumiillisuuden ja siitä seuraavien intressien tunnustaminen ja niiden mukaisten ratkaisujen tekeminen. Älkää siis uskoko niitä, joiden mielestä tiede on arvoneutraalia tai että sen tulisi olla sitä. Arvoneutraalisuus tappaa. Se voi olla rationaalinen valinta abstraktille ”subjektille ylipäänsä.” Mutta se ei ole rationaalista ihmisille, jotka ovat sangen lihallisia olentoja, vaikka he myös diskurssiin joskus osallistuvatkin.

Kirjallisuus

  • Dewey, John: Human Nature and Conduct (1922)
  • Dewey, John: The Quest for Certainty (1929)
  • Dewey, John: Logic: The Method of Inquiry (1938)
  • Horkheimer, Max: The Eclipse of Reason (1947)
  • Horkheimer, Max & Adorno, Theodor: Dialektik der Aufklärung (1947)
  • Määttänen, Pentti: Toiminta ja kokemus: Pragmatistista terveen järjen filosofiaa (2009)
  • Määttänen, Pentti: Mind in Action: Experience and Embodied Cognition in Pragmatism (2015)
Julkaistu GT:ssä 4/2017.