Lasi täyttyy vedestä

Miten aika kuluu, sitä en itsekään ymmärrä. Ajat ja paikat sekoittuvat, ja minä kierrän ympyrää saapuen aina samalle torille, jolta lähdin (vai lähdinkö ollenkaan), miettien kerta toisensa jälkeen montako kertaa olen jo käynyt siellä. Aina minä saavun uudestaan ja katson samaa patsasta (vai onko se joka kerta eri) kylmässä aamun sumussa varisten raakkuessa korkealla hämärän aukion yläpuolella.

Lasi tyhjenee

Joka kerran kun lähden, Pimeys tarttuu minuun ja kulkee mukanani. Hämärä tarraa minuun kuin hukkuva pelastajaansa, mutta apua en voi antaa, vaan uppoamme molemmat sumuun. Ja aina minä saavun uudestaan. Kuiskaukset (tuskanhuudot) sekoittavat mieleni enkä tunnista kuka olen ja missä kuljen. Joka kerta sama kuiskaus (sama huuto): “Henri”, minun nimeni (vai onko se hänen nimensä) ja joka kerran minä kaivan taskustani avaimen, jota katsellessani tunnen, että minun pitäisi tietää jotain tärkeää.

Lasi täyttyy

Tänä aamuna (vai oliko se eilen) minä saavuin aukiolle siihen aikaan, että hämärä ja kolea sumu olivat jo väistymässä ja auringon kylmät säteet hipoivat kasvojani kuin hellä rakastaja mielitiettyään. Katsoin patsasta, jonka nimeä en muista, patsasta, joka itkien kaataa vettä ruukusta altaaseen. Ja patsas katsoi minuun. Jälleen minä kaivoin avaimen käteeni ja mietin hiljaa kuunnellen niitä samoja kuiskauksia (huutoja), joita Pimeys korvaani aina kuiskuttaa.

Lasissa myrskyää

Kuin jonkun toisen kehossa käännän avaimen rauhallisesti (paniikin partaalla) ympäri. En tiedä varmasti, mutta uskon, että en ole koskaan katsonut avainta toiselta puolelta. Avaimessa on pientä kirjoitusta, “16 A”. Jälleen kuin toisen kehossa minä nousen ylös ja kävelen eri suuntaan kuin aikaisempina kertoina (vai samaan kuin aina ennenkin). Kävelen rauhallisesti ajattelematta liiemmin juuri mitään (liian hermostuneena ajattelemaan).

Lasi keinahtaa

Olen saapunut vanhan, harmaan kerrostalon eteen. Ilmassa on jännitystä tai sitten se on vain pakkanen, mutta nostan kaulustani paremmin pystyyn. Pimeyskin on hiljaa ja jättää minut rauhaan. Nostan katseeni ylöspäin enkä hämmästy kun en näe ketään ikkunoissa tai kaduilla. Siitä on jo aikaa kun viimeksi näin ihmisiä.

Lasi kaatuu

Astun sisälle ruskeista metalliovista, joissa on suuret ikkunat. Käytävä on hämärä, ja päättyy nopeasti arkisiin, hiekkaisiin portaisiin. Ensimmäisessä muutamassa kerroksessa lasken ovien numeroita. Lopulta seison numeron 16 edessä. Mustalla laatalla lukee siistein, valkoisin kirjaimin “Hvit & Kiste”. Työnnän avaimen lukkoon, käännän ja astun sisään.

Lasi säröytyy

Sisällä minua odottaa pieni asunto. Kaikkialla on tyhjää, missään ei ole ketään. Lattialla ja vähäisillä huonekaluilla on ohut pölykerros ja ilmassa on erittäin paha haju. Katsoessani ympärilleni en näe mitään syytä sille, että minulla olisi asunnon avain, saati sitten syytä mennä sisään asuntoon. Siirryn sisemmäs asuntoon ja astun keittiöön, jossa näen lattialla makaavan naisen. Nainen on hiljaa ja liikkumatta. En näe hänen kasvojaan, sillä ne ovat lattiaa vasten. Naisen pään vieressä on särkynyt vesilasi ja lattia on märkä paitsi vedestä myös mustanpunaisesta, tahmaisesta aineesta, joka on peittänyt valtaosan lattiasta pienessä keittiössä. Tiskipöydällä seisoo yksinäinen, ehjä vesilasi, joka on kovin omituinen tässä tilanteessa.

Lasi täyttyy

Kaadan lasin täyteen vettä ja valutan sen hitaasti naisen päälle. Tämä ei liikahdakaan ja paha haju vain yltyy. Kohautan olkiani ja täytän lasin uudestaan. Hitaasti kohotan lasin huulilleni ja juon lasin tyhjäksi. Jostain kumman syystä minua naurattaa. Nauran pitkään ja hartaasti, välittämättä mistään muusta.

Annan naurun jatkua, kun täytän lasin uudestaan ja kaadan sen sisällön uudestaan naisen päälle. Kumarrun ja nostan särkyneen lasin lattialta. Nauran edelleen ja juon taas lasillisen vettä. Nauran hetken aikaa tyytyväisesti ja hymyilen pientä, onnellista hymyä.

Juon vielä yhden lasin vettä.

Kiitän naista virkistävästä juomasta ja poistun asunnosta. Ulkona on alkanut jo hämärtää (kauanko olin sisällä) ja Pimeys on ystävällisesti odottanut minua. Se tarttuu taas minuun kiinni kuin vanhaan ystävään (kuin mielisairaaseen). Kaikessa rauhassa (syvästi poissa tolaltani) me kävelemme pois.

Lasi särkyy

Pitkästä aikaa tunnen ajan kuluvan, sillä huomaan asioiden muuttuneen jo liki unohtamani vierailun jälkeen. Puut ovat kuihtuneet ja nurmikko jäässä. Patsas on saman näköinen kuin aina ennenkin (kasvot ovat erilaiset) ja saan siitä lohdutusta. Kuin huomaamattani kurkotan kättäni kohti patsasta ja vesiallasta. Veden pinta on jäässä, mutta lyön sen hajalle, rikkoen käteni ihon samalla. Kauhon verta vuotavalla kädelläni vettä suuhuni. Veden ja veren valuessa kurkkuani pitkin minä muistan lisää kaiken aikaa (minä muistan liikaa). Muistan kauniit, pyöreähköt kasvot, rauhallisen hymyn, nimen Irene ja kysymyksen “voitko kaataa minulle vettä?”.

Vesi kaatuu

Mutta eihän sillä ole väliä. Minä lopetan veden kauhomisen ja nuolen veren kädestäni. Nousen ylös ja katson Vedenkaatajaa silmiin. Minä hymyilen ja se itkee takaisin. Viiton Pimeyden seuraamaan, kun lähden etsimään toisia ihmisiä, joille kaataa vettä.

Julkaistu GT:ssä 1/2017.